Blogi

Myönnettävä se on. Olin jo unohtanut Jokelan tapahtumat, kuitannut asian yksittäistapauksena ja jatkanut pientä elämääni laput silmillä tallustaen.

Eilinen Kauhajoen kouluampuminen herätti minun lisäkseni varmasti monen muunkin järkyttävällä tavalla takaisin todellisuuteen. Verenmakuinen viesti on ikävän selvä: Suloisessa Suomessamme on erittäin paljon käsittämättömän pahoin voivia nuoria ihmisiä.

Näitä yhteiskunnan sisällä, mutta sen ulkopuolisina eläviä aikapommeja juuri kukaan ei tunne, eikä heistä kukaan taida välittää. He eivät myöskään välitä meistä, vaikka elävät joukossamme yhtenä meistä. He ovat meitä. Me olemme heitä. Tämä pitäisi tajuta. Ei ole olemassa mitään erillistä pahaa, joka voitaisiin eristää ja leikata pois yhteiskunnasta, pyyhkäistä hanskat puhtaiksi, että noin, nyt on taas kaikki kunnossa.

Nyt pitää selvittää, missä kohdassa suomalainen yhteiskunta on ajautunut näin radikaalisti harhaan. Jotain mättää vähän helvetisti, jos yhteiskunnan omat jäsenet alkavat kylmän rauhallisesti ja suunnitellusti tuhoamaan kanssaihmisiään.

Vastaukset eivät tulle olemaan yksinkertaisia eivätkä miellyttäviä.

Urbanisoitumisen ja lisääntyneen yhteisöllisyyden puutteen myötä nykyään on melko helppoa eristäytyä omiin oloihinsa ilman, että kukaan puuttuisi asiaan. Kukaan ei välttämättä edes huomaa. Ihminen voi käydä töissä tai koulussa, mutta ei hänen tarvitse oikeasti olla minkään yhteisön jäsenenä.

Koulu on nykyaikana yksinäistä puurtamista. Ei ole välitunteja, ei juurikaan liikuntatunteja tai musiikintunteja, ei mitään yhdessä tekemistä. On vain tehokasta soolosuorittamista, kilpailuja ja karsintaa.

Monien vanhempien suhde omiin lapsiinsa on aivan päin persettä. Vanhemmat ovat joko ylikontroilloivia lastensa palvelijoita, kaikensallivia kuoliaaksiymmärtäjiä ja lastensa kavereita, täysin välinpitämättömiä maksumiehiä tai saamattomia vätyksiä. Perheet eivät syö, harrasta tai tee mitään muutakaan ikinä yhdessä. Viikon loma Thaimaassa kerran vuodessa ei riitä, uskokaa minua. Vanhemmat eivät tunne lapsiaan. Älkää herran tähden tehkö lapsia, jos ette aio edes yrittää kasvattaa heitä.

Työelämässä sama tahti jatkuu. Työnantajat ovat hylänneet työntekijänsä, ja työntekijät ovat lojaalisia vain kylmälle käteiselle. Arvot ovat kovat, vain materia ja oman hyvinvoinnin maksimointi merkkaavat jotain. Tämä tulee olemaan katastrofaalinen kehityssuunta.

Terveen yhteisöllisyyden tilalle on tullut virtuaaliyhteisöllisyys. Virtuaalimaailmassa on tietysti se huono juttu, että se on virtuaalinen. Ihminen saattaa olla virtuaalimaailmassa yliluonnollisia voimia omaava supermies, vaikka todellisuudessa istuisi vankimielisairaalan pyörätuolissa (okei, hypoteettinen tilanne). Internet ruokkii sairaan mielen fantasioita, ja nykyaikainen tekniikka mahdollistaa kokonaisvaltaisen bittimaailmaan katoamisen helposti. Kun kukaan ei ole sinusta kiinnostunut, voivat järjettömät ajatukset saada ihmisessä vallan. Ja pahimmissa tapauksissa, nämä sairaat ajatukset saavat tukea toisilta sairailta verkossaeläjiltä.

Mitä me voimme tehdä? Jokainen aloittakoon lähipiiristään. Miettikää, tunnetteko läheisenne. Huomaisitteko, jos joku alkaa lipeämään yhteisön ulkopuolelle? Välitättekö itse? Onko oma etu aina paras etu?

Yrittäkäämme tehdä Suomesta jälleen se hyvinvointiyhteiskunta, jossa ainakin me kolmekymppiset olemme itse saaneet elää! Muutos parempaa ei tule olemaan helppo eikä nopea, mutta se on mahdollinen. Toivon sydämestäni, että onnistumme elvyttämään yhteisöllisyyden ja pääsemme tulevaisuudessa elämään läheisistään välittävässä yhteiskunnassa.

-Easy-

Iltalehti tekee aina isojen irtisanomisten aikana jutun nuoresta irtisanotusta isästä ja hänen perheestään, jonka onnellinen tulevaisuus on nyt uhattuna, unelmat pirstaleina, hiekkaa kengässä ja pipo liian syvällä päässä.

Lukiessani tämänpäiväistä Iltiksen juttua juurikin tällaisesta valkeakoskelaisesta nuoresta parista ihoni nousi kananlihalle.

Alkoi niin sanotusti vituuuuttamaan.

Joukkoirtisanominen on ikävä asia, tunnen toki sympatiaa tätäkin lapsiperhettä kohtaan.

Mutta jos tämä kolmekymppisten lapsiperhe saattaa irtisanomisten takia joutua luopumaan lainarahalla rakentamastaan vastavalmistuneesta omakotitalosta, perheen äiti saattaa joutua menemään ehkä jopa töihin tai että koko perhe saattaa jopa joutua muuttamaan toiselle paikkakunnalle, näistä asioista ei minulta liikene sympatiaa.

Mikäli hakeutuu näinkin kapean sektorin duuneihin, jossa on riippuvainen yhdestä työnantajasta, ei pidä syytellä muita kun tämä yhden kortin peli ei toimikaan eläkeikään saakka. Ja jos ottaa vielä tämän venäläisen työpaikkaruletin päälle pankista muutaman satatonnia lainaa, ei todellakaan pidä alkaa itkemään siinä vaiheessa kun jälkituotteet kolahtavat propelliin.

Se, että iskä ja pappakin ovat olleet samassa tehtaassa (ja saaneet pitkään hyvää palkkaa, perintöä odotellessa...), ei vielä ole mikään tae tulevaisuudesta, elämmehän 2000-lukua ja markkinataloutta. Pitää olla sen verran tietoinen yhteiskunnallisista asioista, että tajuaa työpaikkojen olevan nykyään epävarmempia kuin kolmekymmentä vuotta sitten kun isä lampun osti.

Mikäli tyypiltä löytyy kanttia ottaa kolmensadan tuhannen euron laina, kannattaisi olla myös asennetta, ettei valita jos hommat menevätkin itsemaalatusta optimi-tulevaisuudesta piirun verran päin perä-osastoa.

Sitäpaitsi paperimiehet ovat itse kaivaneet omaa hautaansa jo pidemmän aikaa, sietäkööt nyt paluun lähemmäs tavallisia duunareita.

Ärsyttää muutenkin ihmiset, jotka marisevat rahasta. Yleensä valittajat ovat niitä, jolla on joko omistusasunto, hyväpalkkaiset duunit, tiedossa isot perinnöt tai kaikki edellä mainitut yhdessä.

Rahaa joko on, tai sitten sitä ei ole. En ole kuullut, että kukaan suomalainen olisi tässä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kuollut nälkään. Joten rahan vähyys tarkoittaa yleensä sitä, ettei pääsekään joka vuosi Thaimaahan lomamatkalle, joutuu menemään töihin (!) tai että joutuu luopumaan uudesta velkarahalla ostetusta tavarasta / asunnosta. Turha siitä hakea sympatiaa, stana.

Sain joululahjaksi hieronnan Helsingin keskustassa sijaitsevaan "päiväkylpylä"-paikkaan.

Lahjakorttini eräpäivä oli katkolla elokuun 31., joten sain vihdoin ja viimein myös mentyä käyttämään lahjakorttini. Soitin paikkaan, ja kerroin, että lahjakortti menee vanhaksi, mutta että jos sopii niin tulisin vasta syyskuun puolella. Asia sopi, annoin nimeni, ja sain ajan syyskuun ensimmäiselle viikolle.

Kiiruhdin töistä ajoissa paikan päälle, koska "kannattaa tulla tänne ainakin 15 minuuttia ennen hieronta-aikaanne". Sain respan naiselta kylpytakin (mullahan oli päähieronta, wtf?) ja släbärit, jolla sitten hiihdin sinne paikan vakkari-asiakkaiden, keski-ikäisten bisnesrouvien sekaan loungeen lukemaan Gloriaa ja mutustelemaan cashew-pähkinöitä.

Pikkuhiljaa hierojat ja hoitajat kävivät poimimassa asiakkaansa loungesta: Nuoria naisia, kuten odottaa saattoikin. Paitsi tietysti se nuori mies, joka tuli hakemaan minut päähierontaani. Varmaan koko firman ainoa miestyöntekijä. Mietin, että ei jumaliste, vaikka tiesivät että täältä tulee mies, niin silti laittoivat mieshierojan. Ei tullut mieleenikään, että se olisi edes ollut mahdollista.

Ei, en odottanut mitään suihinottoa, eikä tällainen hieronta ole minulle eroottinen kokemus. Ja ei, en ole epävarma omasta seksuaalisuudestani enkä ole homofobikko tai homo.

Ei kaikelle muullekin: Ei, en oikein pystynyt rentoutumaan, ja ei, en varmasti nauttinut käsittelystä yhtä paljon kuin olisin, jos hieroja olisi ollut minkä tahansa ikäinen nainen.

Hierojanani ollut mies oli mukava ja reipas nuori kaveri, varmasti hyvä ja pätevä hieroja. Mutta se nyt vaan on niin, että jos joku mies hieroo minua öljyisillä käsillään niskasta, korvanlehdistä ja päänahasta, niin se tuntuu omituiselta, ei rentouttavalta. Ja vähän veikkaan, että samaa mieltä on 90% muistakin miehistä.

Oma fysioterapeuttini on vanhempi mies, ja hänen käsittelynsä jälkeen olo on taivaallinen. Mutta se on käytännöllistä hoitotyötä, siellä ei luistella kylpytakissa suitsukkeiden, joogajodlauksen ja hierontaöljyjen seassa "rentoutumassa".

Kiitos kuitenkin lahjasta! Ei se ole lahjan antajan vika, että paikan henkilökunta istuu oman pelisilmänsä päällä.

"Ehkä sä eksyit ja menit vahingossa Helsinki Gay Spahan?", murjoi kaverini.

Kiitti siitäkin.

-Easy-