Blogi

Vaikka Onni oli luonteeltaan supersosiaalinen ihminen, hän nautti myös yksin olosta. Ohikävelevien ihmisten katseleminen puistonpenkillä kiireisen kaupungin melskeessä, meren rannassa samoilu sekä yksin kotona kykkiminen rentouttivat ja rauhoittivat hänen mieltänsä.

Oli taas torstai. Onni aprikoi, pitäisikö mennä taas Kalleen. Jos vaikka törmäisi Vilmaan uudestaan. Vaan ei sittenkään: Hektinen viikko oli pusertanut hänen seuramiehen energiansa jo niin punaiselle, että hän valitsi mielummin yhden miehen piknikin autiolla Tähtitorninmäellä.

Onnin hyvä ystävä Pauli oli ammatiltaan puutarhuri. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan puutarhurin virkansa lisäksi hän kasvatti kotonaan kaiken maailman yrttejä. Viimeksi Onnin törmätessä Pauliin, hän oli saanut Paulilta kevätlahjan: Pienen alumiinisen rasian, joka oli täynnä erilaisia yrttitupakoita. "Kiitos, mutta mitä nämä ovat?" kysyi Onni. "Luonnon sinfonioita", vastasi Pauli, hymyillen hänelle ominaiseen veitikkamaiseen tapaansa. "Sieltä löytyy rauhoittavaa, iloista, kokeilevaa ja konservatiivista musiikkia, voit arvata vaikutuksen noista värikoodeista", jatkoi Pauli. Onni kiitti uudestaan. Hän myös lopetti kielen päällään olleet enemmät utelut. Pauli oli yksi hänen vanhimmista ystävistään, joka tuskin yritti myrkyttää Onnia millään kärpässienillä.

Onnin matkassa oli mukana kuohuviinipullo, viltti, tupakkaa ja yksi Paulin lahjarullista. Sinisellä merkitty sätkä, joka tuoksui vastalämmitetyltä saunalta. Onni halusi polttaa sen kevään ensimmäisen sinisen hetken kunniaksi.

Mäellä oli rauhallista. Onni ihmetteli kanssakaupunkilaistensa järjenjuoksua, ilta oli kaunis, mutta kaikki olivat joko kotonaan tai jo ravintolan sisäpuolella. Hulluja nuo ihmiset, tai ainakin suurin osa. Ajatus nauratti häntä. Aivan kuin hän itse olisi jotenkin erinomainen ja tärkeä. Mutta olihan hän! Jos ihminen ei pidä omaa persoonaansa kovassa arvossa, kuka pitää? Sitäpaitsi, on vaikeaa arvostaa muita jos ei pidä itsestäänkään. Tämän ketjupäätelmän jälkeen hän syventyi jälleen kuohuviiniin ja tupakoimiseen. Oli hiljaista, kaunista.

Tupakka-askissa oli enää yksi savuke. Paulin lahja. Onni katseli savuketta. Haistoi paperin läpi, yrittäen tunnistaa yrttiä, vielä toisenkin kerran. Sytytti. Sitten hän kävi rinteeseen selälleen, ja tunsi kuinka lämmin savu täytti hänen keuhkonsa. Onni, hän ajatteli. "En minä, vaan se tunne", hän sanoi, tällä kertaa ääneen, ja nauroi. Yksin, vaan en yksinäinen. Hän sulki silmänsä. Jostain ajatusten jokensa juoksusta hyppäsi kiiltävä lohi, joka lausui Onnille säkeen runosta.

"Poimin pisamistasi hymyn
Aamukasteen kasvoiltasi
Hiuksistasi heleän halavan
Huuhltasi metsämansikan makeimman
Kädeltäsi kukkivan kanervan"

Yhtäkkiä lohi muuttui naiseksi, niin kauniiksi ja kirkkaaksi että Onni siristi silmiään, vaikka ne olivat jo valmiiksi kiinni. Nainen nousi ilmaan leijumaan ja laskeutui Onnin viereen. Onni hengittäessä hän tunsi naisen tuoksuvan orvokeille ja jasmiinille. Hän avasi silmänsä, mutta nainen oli yhä siinä. "Kuka olet?" kysyi Onni, vaikka hänestä tuntui, että tunsi naisen jo ennestään. Sitten hän ymmärsi. Nainen ei ollut tästä maailmasta, vaan enkeli. Enkeli, josta Onni oli uneksinut koko elämänsä pikkupojasta lähtien. Onni ja enkeli katsoivat toisiaan, hymyilivät. Eivät sanoneet sanaakaan. Sitten he liukuivat toisiaan vasten ja sulivat pitkään suudelmaan. Onnista tuntui, että enkeli tankkasi suudelman aikana häneen energiaa, sillä Onnin ruumiin lämpötila nousi nopeasti. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt enää puistoa, vaan purppuranpunaisia kankaita. Heidän ympärillään oli jättimäinen sänky, jonka verhot ympäröivät heitä. Ääntäkään ei kuulunut. Onni oli pakahtua hyvän olon tunteeseen. Enkeli maistui ylimaalliselta, niin raikkaalta! Kuin timantteja olisi sulatettu orkideoilla maustettuun lähdeveteen. Suudelma loppui. Enkeli katsoi häntä vielä hetken, sitten nousi, kohosi ilmaan ja hajosi tähtipölyksi taivaalle. Onni katsoi enkelin perään taivaalle ja vilkutti hyvästiksi.

Sitten hän nousi istumaan. Katseli, kuunteli ja hymyili. Ymmärsi, mitä oli juuri tapahtunut.

"Eteläsataman kajo, laululintujen liverrys
Kalalokkien kirkuna
illan sinisen siintäessä
seesteisenä
pysähtyneen hetken huumassa.

Yksinäisen koiranulkoiluttajan askeleet
soraäänet kengänpohjissaan

Laulan hiljaa, ilman ääntä
Tuuli soittelee sinivuokkoja,
kuu taivaankantta kumajaa

Vilunväreet käsivarsillani
kuuntelen sataman suloista sinfoniaa
Suloinen lämpö sykkii sydämestä.

Sinä olet kevät"

Kevään koputtaessa ovelle ihmiset heräävät. Hormonit hyrrää, hymykuopat syvenevät ja puntissa alkaa tykyttämään. On rakkauden ja soidinmenojen aika.

Onni lähti kauan kadoksissa olleen ystävättärensä Vilman kanssa piipahtamaan torstai-Kalleen. Kahdeksan euron kuohuviini ei ollut hinnalla pilattu, joten sitähän otettiin samoin tein molemmille oma pullo. Kuplivaa nautittaessa keskusteltiin vanhoista tutuista, molemmille tapahtuneista jutuista ja yleisellä tasolla miesten ja naisten välisistä suhteista.

Onni ei ollut nähnyt Vilmaa sitten lukioaikojen. Silloin hän oli ollut aivan ihastunut Vilmaan, mutta kuten yleensäkin lukioaikaan, kauniit kahdeksantoistavuotiaat tytöt seurustelivat ja hengailivat pari vuotta itseään vanhempien eikä Onnin kaltaisten luokan yli hypänneiden junioreiden kanssa. Mutta kun naiset täyttävät kolmekymmentä, siinä vaiheessa saman ikäinen tai nuorempikin kelpaa mainiosti. Onni tiesi tämän, olihan hän katsellut sinkkumarkkinoita jo viimeiset viisi vuotta ihan läheltä. Nyt on miesten markkinat, tuumi Onni, ja pyysi Vilmaa tanssimaan.

Vilman kroppa oli vanhenemisen myötä naisellistunut, mutta ylimääräisiä kiloja hänelle ei ollut siunaantunut. Päivätyö bodypump-ohjaajana ja viimeiset kolme vuotta iltaharrastuksena ollut sirkuskoulun akrobatia-linja olivat pitäneet Vilman loistokunnossa, muttei onneksi henkisen kehityksen kustannuksella. Onni huomasi, että heillä oli Vilman kanssa paljon muutakin yhteistä: musiikkimaku, teatteriharrastus, huumorintaju, keskustassa oleva asunto ja yleisesti myönteinen asenne elämään. Onni ei voinut olla ihmettelemättä hiljaa mielessään, että mitä tuollainen nainen tekee vapaalla jalalla. No, toisaalta, turha sitä oli siinä tilanteessa alkaa sen kummemmin analysoimaan, nyt kannatti nauttia hyvästä seurasta sekä katsoa mihin satamaan tai karikkoon tämän paatin kanssa ajaudutaan.

Onni vei Vilman tanssimaan yläkertaan. Onnin vanhat kilpatanssitaidot eivät haitanneet ollenkaan, sillä Vilman rytmitaju sekä seuraaminen oli poikkeuksellisen tarkkaa. He pyörivät suurimman osan diskobiiseistä paritanssiotteessa niin, että hetken päästä molemmilla oli jo tuore hiki pinnassa. Ja kuten usein hyvän paritanssin pyörteissä, heidän keskinäinen tunnelmansakin lämpeni. Onni ehdotti, että he siirtyisivät yömyssylle hänen asuntoonsa. Vilma kieltäytyi. Ei kai? Ajatteli Onni, joka ei voinyt uskoa lukeneensa peliä näin väärin. Mutta Vilma jatkoikin, että hän kyllä asuu lähempänä, ja sitäpaitsi hänellä on viikko sitten ystävättäreltä saatu sampanjapullo jääkaapissa odottamassa sopivaa yömyssyseuraa. Onni huokaisi helpotuksesta. Positiivisuuden kautta hommat onnistuvat, mietti Onni, ja nauroi tahattomalle sanaleikilleen perään. Onnistuvatpa hyvinkin.

Vilman asunto oli kaksio Pohjoisrannassa, vanhan kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Sampanjapullo jäi sinä iltana juomatta. Aamulla Onni heräsi kännykkään, joka muistutti mainostoimiston palaverista. Hän huikkasi Vilmalle nopean pusun poskelle ja juoksi Kovasen autoon. Onneksi hän oli käyttänyt saman kuljetusfirman palveluja omilla ja firman rahoilla niin kauan ja niin paljon, että musta Audi oli aina saatavilla. Hymynkare kasvoillaan hän saapui palaveriin minuuttia ennen sen alkamista.