Stadin Onni - Kesätarinoita kaupungista - Enkeli

Vaikka Onni oli luonteeltaan supersosiaalinen ihminen, hän nautti myös yksin olosta. Ohikävelevien ihmisten katseleminen puistonpenkillä kiireisen kaupungin melskeessä, meren rannassa samoilu sekä yksin kotona kykkiminen rentouttivat ja rauhoittivat hänen mieltänsä.

Oli taas torstai. Onni aprikoi, pitäisikö mennä taas Kalleen. Jos vaikka törmäisi Vilmaan uudestaan. Vaan ei sittenkään: Hektinen viikko oli pusertanut hänen seuramiehen energiansa jo niin punaiselle, että hän valitsi mielummin yhden miehen piknikin autiolla Tähtitorninmäellä.

Onnin hyvä ystävä Pauli oli ammatiltaan puutarhuri. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan puutarhurin virkansa lisäksi hän kasvatti kotonaan kaiken maailman yrttejä. Viimeksi Onnin törmätessä Pauliin, hän oli saanut Paulilta kevätlahjan: Pienen alumiinisen rasian, joka oli täynnä erilaisia yrttitupakoita. "Kiitos, mutta mitä nämä ovat?" kysyi Onni. "Luonnon sinfonioita", vastasi Pauli, hymyillen hänelle ominaiseen veitikkamaiseen tapaansa. "Sieltä löytyy rauhoittavaa, iloista, kokeilevaa ja konservatiivista musiikkia, voit arvata vaikutuksen noista värikoodeista", jatkoi Pauli. Onni kiitti uudestaan. Hän myös lopetti kielen päällään olleet enemmät utelut. Pauli oli yksi hänen vanhimmista ystävistään, joka tuskin yritti myrkyttää Onnia millään kärpässienillä.

Onnin matkassa oli mukana kuohuviinipullo, viltti, tupakkaa ja yksi Paulin lahjarullista. Sinisellä merkitty sätkä, joka tuoksui vastalämmitetyltä saunalta. Onni halusi polttaa sen kevään ensimmäisen sinisen hetken kunniaksi.

Mäellä oli rauhallista. Onni ihmetteli kanssakaupunkilaistensa järjenjuoksua, ilta oli kaunis, mutta kaikki olivat joko kotonaan tai jo ravintolan sisäpuolella. Hulluja nuo ihmiset, tai ainakin suurin osa. Ajatus nauratti häntä. Aivan kuin hän itse olisi jotenkin erinomainen ja tärkeä. Mutta olihan hän! Jos ihminen ei pidä omaa persoonaansa kovassa arvossa, kuka pitää? Sitäpaitsi, on vaikeaa arvostaa muita jos ei pidä itsestäänkään. Tämän ketjupäätelmän jälkeen hän syventyi jälleen kuohuviiniin ja tupakoimiseen. Oli hiljaista, kaunista.

Tupakka-askissa oli enää yksi savuke. Paulin lahja. Onni katseli savuketta. Haistoi paperin läpi, yrittäen tunnistaa yrttiä, vielä toisenkin kerran. Sytytti. Sitten hän kävi rinteeseen selälleen, ja tunsi kuinka lämmin savu täytti hänen keuhkonsa. Onni, hän ajatteli. "En minä, vaan se tunne", hän sanoi, tällä kertaa ääneen, ja nauroi. Yksin, vaan en yksinäinen. Hän sulki silmänsä. Jostain ajatusten jokensa juoksusta hyppäsi kiiltävä lohi, joka lausui Onnille säkeen runosta.

"Poimin pisamistasi hymyn
Aamukasteen kasvoiltasi
Hiuksistasi heleän halavan
Huuhltasi metsämansikan makeimman
Kädeltäsi kukkivan kanervan"

Yhtäkkiä lohi muuttui naiseksi, niin kauniiksi ja kirkkaaksi että Onni siristi silmiään, vaikka ne olivat jo valmiiksi kiinni. Nainen nousi ilmaan leijumaan ja laskeutui Onnin viereen. Onni hengittäessä hän tunsi naisen tuoksuvan orvokeille ja jasmiinille. Hän avasi silmänsä, mutta nainen oli yhä siinä. "Kuka olet?" kysyi Onni, vaikka hänestä tuntui, että tunsi naisen jo ennestään. Sitten hän ymmärsi. Nainen ei ollut tästä maailmasta, vaan enkeli. Enkeli, josta Onni oli uneksinut koko elämänsä pikkupojasta lähtien. Onni ja enkeli katsoivat toisiaan, hymyilivät. Eivät sanoneet sanaakaan. Sitten he liukuivat toisiaan vasten ja sulivat pitkään suudelmaan. Onnista tuntui, että enkeli tankkasi suudelman aikana häneen energiaa, sillä Onnin ruumiin lämpötila nousi nopeasti. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt enää puistoa, vaan purppuranpunaisia kankaita. Heidän ympärillään oli jättimäinen sänky, jonka verhot ympäröivät heitä. Ääntäkään ei kuulunut. Onni oli pakahtua hyvän olon tunteeseen. Enkeli maistui ylimaalliselta, niin raikkaalta! Kuin timantteja olisi sulatettu orkideoilla maustettuun lähdeveteen. Suudelma loppui. Enkeli katsoi häntä vielä hetken, sitten nousi, kohosi ilmaan ja hajosi tähtipölyksi taivaalle. Onni katsoi enkelin perään taivaalle ja vilkutti hyvästiksi.

Sitten hän nousi istumaan. Katseli, kuunteli ja hymyili. Ymmärsi, mitä oli juuri tapahtunut.

"Eteläsataman kajo, laululintujen liverrys
Kalalokkien kirkuna
illan sinisen siintäessä
seesteisenä
pysähtyneen hetken huumassa.

Yksinäisen koiranulkoiluttajan askeleet
soraäänet kengänpohjissaan

Laulan hiljaa, ilman ääntä
Tuuli soittelee sinivuokkoja,
kuu taivaankantta kumajaa

Vilunväreet käsivarsillani
kuuntelen sataman suloista sinfoniaa
Suloinen lämpö sykkii sydämestä.

Sinä olet kevät"