Äitini oli 24v kun minut sai...tapasi mun isän, ryyppäsivät koko kesän...isä oli merimies ja sairaslomalla jalan takia...mutta kun minä sain alkuni, jäi maan kamaralle. Ja on yhä.
Mun äiti oli tunnekylmä...ei lainkaan empatiaa. Pikkusisko sai jonkin verran läheisyyttä koska muutenkin oli luonteeltaan sisäänpäin kääntyvä...kun mun pikkusisko syntyi, äidille tuli tunne että tämä lapsi tulisi kuolemaan häntä ennen.
Minä olin hyvin ylivilkas...mutta en pahantahtoinen. Mitä tekee äiti joka ei muutenkaan tunne myötätuntoa...ärsyyntyy lapsesta joka osoittaa olemassaolonsa ja häiritsee hänen elämäänsä. Mua pienestä pitäen pahoinpideltiin mitä mielikuvituksemmillisimmilla tavoilla...auton kuminen antenni ei jättänyt niin pahoja jälkiä. Saatoin herätä siihen että äiti sylkee mun naamalle kun tuli baarista...meillä oli Retu-niminen koira ja äidin mielestä oli hauskaa kun usutti koiran joka luuli leikkivänsä mun perään...juoksin turvaan mun kerrossänkyyn mutta aina silloin tällöin Retu sai mun jaloista kiinni ja näykkäsi. Siitä syystä en varmaan vielä tänäkään päivänä pidä koirista. Olin peräti 11v kun mut ja mun pikkusiskoni sijoitettiin lopullisesti pois monen lastenkotireissun ja sijaisperheen jälkeen...
Miksi mä kerron tämän? Monet me kannamme kaunaa omille vanhemmillemme, syytämme heistä tunteistamme ja siitä ettei meistä ole tullut ns mitään koska meihin ei aikoinaan uskottu...tai muuten vaan välitetty tarpeeksi. Mutta me itse teemme valinnan. Joka hetki on uusi päätös edessä mitä polkua lähdemme seuraamaan.
Viime vuonna ennen joulua mun mummo ja äitini äiti kuoli. Mun mutsi ainoa sisaruksista joka oli hoitanut häntä viimeiseen asti...kun kuulin, soitin äidille ja sanoin että nyt mä tulen sun luokse ja sillä sipuli. Juttelimme, oikeastaan ekan kerran mun elämäni aikana. Äitini itki...joka oli ensin aika hämmentävää koska olin pitänyt häntä tunteettomana. Ja sanoi että oli aika kakara silloin kun olin lapsi...se oli paljon, enemmän kuin olin osannut odottaa. Ja se riitti. En alkanut lypsämään enempää...
Sen episodin jälkeen emme nyt ole vieläkään ihan sydänystäviä...mutta tärkeintä on se etten ole enää vihainen. Olen antanut anteeksi mun äidille...ja se prosessi sai alkunsa mun aloitteesta, joskus on vaan otettava pallo omiin käsiin ja sanottava että nyt ole siellä, mä tulen sinne ja puhutaan...katkeruus syö meidän omaa sisusta. Vieläkin mulla on kyllä taipumus katkeroitua jos ihminen ei ymmärrä omaa osuuttaan...mutta kun hän sen jotenkin osoittaa ymmärtävänsä edes pienen hetken, anteeksianto tapahtuu kuin itsestään.
Eli mä tänään soitin mun äidille. Oli ollut autokolarissa...onneksi ei mitään käynyt...pyysi tulemaan kylään, hän voi kuulemma järjestää itselleen vapaata. Voitais mennä vaikka karaokeen...
Jos minä pystyn antamaan anteeksi omalle äidilleni, miksi sinä kantaisit omille vanhemmillesi/toiselle niistä kaunaa...mun äiti antoi mulle elämän. Mä annoin mun lapsilleni elämän. Ja mun vatsassa ihan kuplii kun katson heidän hymyä...enpä olisi sitä näkemässä jos en olisi äitini katkerista lanteista ulos työntäytynyt...
Mun tyttö sanoi kerran:
"Äiti, sitten kun minä olen iso, minua ei haittaa vaikka olisin köyhä, sillä minä olen rakkaudesta rikas"
Rakkautta on jokapuolella kun vaan jaksaisi avata katkeruuden painamat silmäluomet...vähän siinä pitää omaa ylpeyttäkin niellä =)