Runosuolesta

Sielun avaamista ja mentaaliprosessointia enimmäkseen runollisin keinon, koska siten voi kirjoittaa itselleen herkkiä asioita verhoten ne tekotaiteelliseen paskaan. Tai jotain.

Näytetään kirjoitukset heinäkuulta 2017.

Itsemurhaajattaren muistelmat  1

Irma Marjatta tuijotti murjaajan kuvaa ja hän tunsi tätä kohtaan sympatiaa. Hän tiesi, miltä tuntuu elää vuosikymmeniä pakkomielteen kanssa ja toisen henki ei ole oikeastaan minkään arvoinen. Hänen omansa. Muille hän ei tahtonut pahaa.

Hän ei ollut syntyessään helppo lapsi, vaan itkuinen ja vaativa. Vuorovaikutussuhde tunnekylmään äitiin jäi ohueksi viivaksi...se oli kuin nuora jolla trapetsitaiteilija yritti tehdä temppuja öljytyin tossuin. Jo silloin häneen iskostui se, ettei hänen elämänsä ole minkään arvoinen, eikä hänestä koskaan tule mitään. Öisin hän heräsi kahteen asiaan...ensimmäinen syy oli yökastelu, ja toinen humalainen äiti joka milloin sylki naamalle tai kaatoi olutta ilkeästi nauraen. Silti IM rakasti äitiään, sillä hänellä ei ollut tietoa paremmasta.

Osa 2

On kesäkuinen aamuyö ja ilmassa on taikaa. Luonto kriikkuu, kraakkuu, visertää, livertää, kirkuu....ja samaan aikaan on tyyni rauha, ihmisen muotoiset eläimet nukkuvat. Irma Marjatta kävelee hiekkatietä pitkin paljain jaloin yöpaidassa. Hän on päättänyt tehdä sen, mitä on niin monta kertaa yrittänyt ja aina epäonnistunut. Hän yrittää tappaa itsensä. Hän tietää että hyvän paikan missä hypätä auton eteen, mutta ainoa mitä hän ei huomioinut lähtiessään ulos toteuttamaan suunnitelmaansa, oli pikkuhousut. "Jos onnistun kuolemaan, irtoperse lentää alastomana ojaan ja herkkusimpukka morjestaa irvokkaasti löytäjäänsä". Hän kääntyy takaisin, ja yhtäkkiä alkaa tuntemaan kivien teräviä reunoja...aikaisemmin hän oli täysin kivuttomassa tilassa.
Kipu. Ei kovinkaan hyvä ystävä, vaan suuri innoittaja mahdolliseen itsemurhaan. "Jos vuosia sitten halusin kuolla henkisen kivun vuoksi, nyt syy on fyysinen. Minua ei voi auttaa. Sairastan sairautta johon lääkettä ei ole. Miksi eläisin? Läheiseni ovat itsekkäitä kun vaativat minua elämään elämää, jossa kipu on kokoajan läsnä. He eivät tunne sitä kipua, ja kuolemani jälkeen voivat hankkia uusia läheisiä. Mutta äitiä ei korvaa kukaan...minähän olen äiti."

Irma Marjatta kävelee kuistille, avaa oven, pyyhkäisee eteisen räsymattoon jalkansa, ja menee takaisin omaan sänkyyn.

"Ei tänään", hän ajattelee.

Ei tänään.