Odotan pikkuiseni syntymää, milloin pääsen nuuskuttamaan hänen päälakeaan. Ei ahdista öiset heräilyt, olen katkonukkuja luonnostaan ja vauvanvaatteet saavat mut liikuttumaan siitä, että viimeistään toukokuun alussa mulla on pieni nyytti sylissä. Mun vanhemmat lapset ovatkin jo murkku-ikäisiä, joten tuntuu hyvältä lisääntyä nyt. Mä olen vuosia haaveillut vielä siitä yhdestä pienokaisesta.
Mutta. Itse raskaana oleminen on perseestä, ja mä uskallan sanoa sen suoraan, ettei tämä ole mun parasta aikaa, vaikka niin yleensä väitetään ja myytti kertoo. Joo, on se parasta aikaa kun ensin oksentaa 3-4 kk, sitten alkaakin viikolla 17 kivuliaita supistuksia joiden vuoksi ei enää pääse töihin, sitten helvetilliset lantion liitoskiivut jotka kaltaisellani käärme-ihmisellä ovat helvetilliset ja estävät liikkumista, niin paha närästys ja refluksi, että jos ei ole viittä tyynyä pään alla, herään yöllä siihen että yksin vatsanesteitä pois henkitorvesta ja puhumattakaan ummetuksesta. On kivaa vääntää nyrkin kokoisia kikkareita. Ja herkistynyt haju-aisti joka on koetellut jopa parisuhdetta, sillä saan pahoinvointikohtauksen jos toinen on syönyt valkosipulia taikka juonut olutta.
Unohdinko jotain? No onneksi mieli ei ole ailahdellut sen enempää kuin yleensäkään. Eli joka päivä heiluu kuten ennenkin. Mutta se hyvä puoli vaikeassa raskaudessa on, että tuskin iskee peipipluussit, kun on vaan niin onnellinen siitä, ettei enää satu fyysisesti. Synnytystäkään en pelkää, sillä se tarkoittaa sitä että se ihana vauva on kohta sylissäni. Mä niin rakastan sitä, vaikka siitä tulisi super-adhd koliikkilapsi. Kunhan tämä fyysinen kipu helpottaa ja voin taas liikkua normaalisti.