Vittuperkelesaatana. Mä olen hieno nainen...hieman hullu mutta hieno sydämellinen nainen, ja joku päivä mä kohtaan sellaisen miehen joka kohtelee mua hyvin ja osaa olla oikeasti aito ja rehellinen, ilman että tarvitsee ruveta pelailemaan ja perseilemään, koska sattuu olemaan vaan sellainen eikä voi sille mitään...joo joo, jos on tahtoa, keksii keinot, jos ei ole tahtoa, keksii selitykset. Se voi olla epärealistinen unelma aidosta yhteydestä, mutta onhan ne monet muutkin haavasielut löytäneet sellaisen ihmisen, joka tulee toimeen omien demoniensa kanssa ilman että pitää kaikkea pistää vituiksi niin että alkaa itseäkin vituttaa...voi vitunvitunvittu. Voi kun olisi normaali ja kiinnostaisi normaalit...kohta mulla taas on kierroksessa joku "vaikea ihminen". Olen niin paljon viettänyt hiljaiseloa etten nyt vaan jaksa enää jäädä haavoja nuolemaan...joten toimitaan sitten näin jos siihen on kerta minulla tarve.
Ja en mä tässä nyt ihmistä sure, se oli kivaa niin kauan kuin kesti...mutta mä suren sitä tunnetta että hetken aloin uskomaan että tässä on ehkä jotain. Se toinen varmaan tiesi jo alusta asti ettei ole mitään, mutta ei vaan viitsinyt "loukata" tai jotain muuta patologista nössömeininkiä. Nuorempana olisin varmaan ajatellut että oih ja voih, mä parannan rakkaudella kaikki kusipäät tässä maailmassa...mutta sitten tajusin että saa sitä itseäänkin rakastaa, eikä mun tarvitse kaikkea ymmärtää, teot kertoo enemmän kuin sanat. Argh...ärsyttää ärsyttää ärsyttää. Onneksi selvisi ajoissa asioiden oikea laita sitten sen käytöksen kautta, kun ei osannut ääneen tuntemuksiaan ilmaista, vaikka siitä rehellisyydestä ja avoimista korteista olikin puhe. Joo, saahan sitä aina puhua, mutta sanat on vaan sanoja.
Kun huomenna herään, toivon että viisas vanha nainen-moodi on kytkeytynyt päälle, sillä tämä teinipissisangstaaja ottaa voimille. Mutta en luovuta, olen ihan tarpeeksi parin vuoden aikana tuntenut huonommuutta, kun sydämessäni tiedän että joku voisi olla ihan tyytyväinenkin kun hänellä on nainen joka tykkää ja välittää ilman että se ahdistaisi tai saisi flippaamaan. Mulle on tullut tavaksi lopettaa alkutekijöihinsä kaikki jutut, mutta mä tiedän mitä haluan...aitoa yhteyttä joka perustuu aitoon vuorovaikutukseen, ei mitään pelaamista, roolissa olemista tai kaavojen toistamista...kun mä tällaista havaitsen eikä toinen halua käyttäytymistään edes tiedostaa vaan saattaa vaatia jopa enemmän ymmärrystä itselleen, niin enää mulla ei ole sitä uskoa ja toivoa...tulee vaan kuristava tunne että pakoon pakoon pakoon. Voi olla myös että vaadin liian nopeasti kaikkea...mutta toisaalta silloin vasta hukassa olisinkin jos en tiedä mitä haluaisin. Toiset haluaa että kumppanikokelas on varakas, hyvin koulutettu ja hyvästä perheestä...mä haluan että se toinen puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan ja antaa välillä munaa niin, että itken sitä kiiman haureaa kauneutta...sekä että samalla tunnen oloni turvalliseksi ja oppisin ajan kanssa luottamaan toiseen. Ei se parinmuodostus sen kummempaa rakettitiedettä ole...mä lähden vaan lähtökohtaisesti siitä, että se aitous pitää olla jo alusta asti, ei siitä muuten voi ajan kanssa syntyä mitään hyvää.
No joo. Ehkä joku päivä. Menen nukkumaan ja herään huomenna paremmalla tuulella.
