Sukujuhlat olivat mukavat.
Ruoka oli hyvää, kaikki olivat paikalla, eikä kukaan riidellyt.
Silti kotimatkalla on olo kuin olisi ollut töissä.
Perheterapiassa tälle tunteelle on nimi, ja se on ollut olemassa jo yli 50 vuotta.
Ajattele perhettä talona, jossa on huoneita
Argentiinalaissyntyinen perheterapeutti Salvador Minuchin kehitti 1970-luvulla mallin, joka on yhä alan perusteoksia.
Hänen ajatuksensa oli, että perhe on kuin talo, jossa on useita huoneita.
Vanhemmilla on omansa, sisaruksilla omansa, pariskunnalla omansa.
Huoneiden välissä on seiniä, ja niiden paksuus ratkaisee, millaista talossa on elää.
LUE LISÄÄ: Miksi käyttäydymme vanhempiemme seurassa kuin lapset?
Kun seinät ovat liian ohuet
Joskus seiniä ei oikeastaan ole.
Kaikki kuuluu kaikkialle, ja jokainen tietää heti, jos jollakulla menee huonosti tai hyvin.
Se tuntuu turvalliselta, mutta siitä maksetaan hintaa.
Minuchin kirjoitti, että vahvistunut yhteenkuuluvuuden tunne vaatii perheenjäseneltä merkittävää luopumista omasta itsenäisyydestä.
Tästä ilmiöstä hän käytti nimeä takertuvuus.
Miltä se näyttää arjessa
Takertuvuus ei ole sitä, että perhe soittelee usein tai viettää paljon aikaa yhdessä.
Se näkyy siinä, kuinka helposti oma asia muuttuu koko suvun asiaksi.
Uusi työpaikka, ero tai muutto käsitellään yhteisessä neuvottelussa, vaikka päätös kuuluisi yhdelle.
Omaa tilaa joutuu perustelemaan, ja perustelu tuntuu jotenkin epäkohteliaalta.
Toisessa ääripäässä seinät ovat betonia
Vastakohta ei ole terve perhe, vaan toinen ääripää.
Kun rajat ovat liian jäykät, apu ei kulje huoneesta toiseen.
Perheenjäsenet pärjäävät omillaan, mutta jäävät myös yksin.
Minuchinin mukaan tavallinen perhe liikkuu näiden ääripäiden välillä tilanteen mukaan, ja ongelma syntyy vasta, jos perhe jää pysyvästi jompaankumpaan laitaan.
Tuore tutkimus tuotti odottamattoman tuloksen
Minuchinin mallia testattiin vuonna 2024 PLOS One -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa, jossa oli mukana 348 opiskelijaa.
Etäisyys näkyi tuloksissa selvästi: se oli yhteydessä huonompaan perheviestintään, ja heikko viestintä puolestaan koettuun mielenterveyteen.
Takertuvuudella vastaavaa yhteyttä ei löytynyt lainkaan.
Aineisto oli pieni, joten se ei ratkaise kysymystä, mutta se muistuttaa yhdestä asiasta.
Se yksi asia oli puhuminen
Tutkimuksen käytännöllisin havainto ei koskenut rajoja vaan sitä, miten perheessä puhutaan.
Parempi perheviestintä oli yhteydessä parempaan koettuun hyvinvointiin sekä naisilla että miehillä.
Se on lohdullista, koska seinien paksuutta on vaikea muuttaa yhdessä illassa.
Puhumisen tapaa voi muuttaa jo seuraavassa keskustelussa.
Kysymys sukujuhlien jälkeen
Takertuvuus on kuvaus, ei diagnoosi, eikä yksittäinen tunnistettu piirre vielä kerro perheestä mitään lopullista.
Hyödyllisin kysymys ei siis ole, onko oma perhe takertuva.
Se on tämä: pystynkö tekemään oman päätökseni ja kertomaan siitä vasta jälkeenpäin?
Jos vastaus on kyllä, seinät ovat luultavasti juuri sopivan paksut.
LUE SEURAAVAKSI TÄMÄ: Tunnistatko nämä 5 appivanhempien klassista temppua?
