Että muistaisin olla pienestä kiitollinen..

Tässä minä istun, kotini olohuoneessa vanhalla, nahkaisella perintörahilla. Taon kirjaimia läppärin näppäimistöllä ja olen pieni.
Täällä minä asun, kitukasvuisessa kaupunkipahasessa Pohjanlahden rantamailla - melkein ei missään.
Tämä on minun kotimaani. Kaunis ja karu Suomineito Euroopan laidalla. Niin kaukana keskipisteestä, että vain aniharva tietää sen olemassaolosta.
Kolmas kivi Auringosta. Mitätön hiukkanen Linnunradan galaksissa maailman reunalla.

Tähänkö jäisin? Näihin pieniin ympyröihin, joissa naapuripitäjässäkin tiedetään milloin meillä lämpiää vierassauna? Kylään, jossa vielä joissakin taloissa nostetaan luuta ovea vasten kun talonväki lähtee kaupalle?

Ei. Kyllä minä vielä lähden. Astun askeleen mitan (käännyn katsomaan) ja menen pois sulkematta ovea, polttamatta tervantuoksuista siltaa.
Sydämeni on jo jossain muualla. Tunnen, että se on mennyt menojaan jo aikoja sitten ja minun varjoni enää heijastuu näihin seiniin.

.
.

Ihan ei asiaan liity, mutta seuraavat Tommyn säkeet (yhdessä keskipäivän avaruusseikkailun kanssa) olivat osallisena rakentamassa tämän blogimerkintäni tunnelmaa:

Mistä köyhät tulevat,
lapsi kysyy
kesken aterian.
Köyhät tulevat
sieltä missä
köyhiä syntyy,
sinä vastaat
ja päätät olla ottamatta lisää
köyhiltä riistettyä
ettet lihoisi liikaa,
kävisi enää kaupaksi
Missä köyhiä syntyy,
lapsi kysyy
eikä saa
kysymyksiltään syödyksi
köyhiltä riistettyä
Siellä missä ihmiset asuvat
vuodet ympäri teltoissa,
sinä vastaat,
ja lapsen käy kateeksi köyhiä
sillä ne saavat
olla retkellä
kaiken aikaa

- Tommy Tabermann