Tulipa mieleeni ketjusta Osaatko pitää salaisuuden? muuan tarina..
Pohjiksi lainaus omasta kommentistani ko. ketjussa:
[LAINAUS CatchMe]
.. En testaa kenenkään luottamusta kertomalla suuria salaisuuksia ja odottamalla mitä tapahtuu. Kyllä ihmisestä aika pian näkee ja kuulee miten luotettava hän on. Jotkut eivät vain valitettavasti osaa itse puntaroida mistä voi puhua ja mistä ei, eli kuuluvat siihen ihmisryhmään, joille on aina muistettava sanoa että kyse on salaisuudesta.. jostain syystä juuri sen tyyppisiin ihmisiin en luota, sillä heillä on tapana lipsautella - päästellä suustaan sammakoita.
[/LAINAUS]
Ja sitten varsinaiseen tarinaan..
En ole oikein koskaan ollut väleissä keskimmäisen siskoni kanssa (mitä lie molemminpuolista sisarkateutta?), mutta hänen äidiksi tulonsa jälkeen reilu 3 v. sitten ajattelin, että ehkä meidän välit tästä vielä lämpenee.
Sisko asuu ulkomailla ja oli vajaa 3 v. sitten käymässä kotipuolessa kaksin (aviopuoliso töissä kaukomailla) pikkuisen poikansa kanssa. Juteltiin paljon ja lomaviikon loppupuolella keskusteltiin jo yhteisestä etelänmatkasta, jonka hän varaisi (kun osaisi paremmin ajatella myös vauvan tarpeet) ja minä maksaisin tietysti oman osuuteni. Ajankohdaksi sovittiin seuraava tammikuu.
Joskus joulukuussa kysyin, että millon ja minne mennään, johon pikkusisko totesi, että on tullut toisiin ajatuksiin ja haluaakin lähteä matkaan miehensä kanssa, kun heillä sitä yhteistä aikaa oli miehen ulkomaankeikan vuoksi kovin vähän. Selitys oli vähintäänkin järkeenkäypä ja sovittiin, että menen kyläilemään heidän luokseen kevättalvella.
Yhteyttä pidettiin enemmän kuin edeltäviin 20 vuoteen. Soiteltiin ja vaihdettiin muutama s-postikin. Eroni jälkeen (joskus helmikuussa) kerroin, että olen lähdössä erään miehen kanssa viikonlopuksi laskettelemaan ja pyysin, ettei kertoisi asiasta äidille, kun tämä alkaa välittömästi järjestellä vähintäänkin kihlajaisia. Sanoin myös, että olin kertonut äidille lähteväni reissuun kaverin kanssa.
Lumi pöllysi Tahkolla ihan kivasti, mutta muuten juttu hyytyi talvipakkasiin ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Seuraavalla viikolla sain pikkusiskolta meilin, jossa
[LAINAUS pikkusisko]
mä muuten käräytin sut äidille (heko heko..) älä nyt sille ala valehtelemaan.. Äidille pitää kaikki pystyä sanomaan ilman kierteitä ja kaarteita... kyllä se sen ymmärtää että haluat tavata miehiä.[/LAINAUS]
Siis helvetti. Vitutti ihan suunnattomasti, vaikka en ollut varsinaisesti valehdellut äidille. Jätin ainoastaan kertomatta, että kyse on nimenomaan panokaverista, mahdollisesta pitempiaikaisesta säädöstä, josta voi jopa tulla jotain.. Vastasin seuraavassa meilissä, että en olisi uskonut, siskon olevan niin naiivi ja että voin kyllä äidin kanssa jutella, mutta tuskin hänelle tarvitsee jokaista seikkailua raportoida. Ja siihen päättyi sitten se välienlämmittely-yritys. Kielsin äitiä kertomasta pikkusiskolle mitään elämääni liittyvää.
Kului vuosi ilman minkäänlaista kahdenvälistä kontaktia. Kesällä nähtiin ohimennen, mutta sisko ei edes tervehtinyt. Laitoin äidin kautta lapsille synttäri- ja joululahjat (eihän ne muksut mulle mitään pahaa ole tehneet) ja äiti kertoi aina joskus jotain kuulumisia.
Viime vuoden tammikuussa sain sitten sähköpostilla anteeksipyynnön, jossa sisko vetosi siihen, että en koskaan ole kunnioittanut hänen ammattiaan ja harrastuksiaan ja totesi samaan hengenvetoon, että kadehdin hänen elämäänsä. Vastasin viikon kuluttua kylmän asiallisesti ja onnittelin samalla synttärien johdosta.
Meileistä on nyt yli vuosi. Äidin ja siskon lasten (joista nuorempaa en ole edes nähnyt ja kolmas on hyvää vauhtia tulossa) vuoksi haluaisin rakentaa ja säilyttää edes jonkinlaiset välit pikkusiskoon. Jotenkin vaan koko paletti tuntuu ihan mahdottomalta, kun ei voi luottaa toiseen ollenkaan. Tuntuu, että meidän yhteydenpito ei voi olla millään muotoa aitoa, vaan että se tulisi olemaan näennäisdiibadaabaa.. Onneksi nuorin siskoistani on eri maata. Tai siis kanssani samaa maata :).
Irrallisena tarinana kirjoitukseni kuulostaa takuulla lapsellisen katkeralta vuodatukselta tyhjänpäiväisestä asiasta, mutta paljastuksen aihe ei olekaan se juttu. Pointti tässä on se, että minä en ymmärrä. En käsitä miten joillekin ihmisille voi pyydettäessäkin olla niin helvetin vaikeaa pitää suunsa kiinni? Miksi pitää ilkeyksillään kertoa jotain, jolla satuttaa toista? Siitä tässä mielestäni on kyse ja koska muita aseita siskollani ei kertakaikkiaan ollut käytettävissään, niin keihästi itsensä sitten noin idiootilla jutulla. Minuahan siskoni ei suurella paljastuksellaan satuttanut (eihän tuolle voi kun hymyillä, jos kolkytneljävuotias kirjoittaa isosiskolleen, että mä muuten käräytin sut äidille), vaan nimenomaan itseään ja varmastikin jonkin verran äitiä, joka ihmetteli siskon käytöstä ja toivoo sydämestään, että me sisarukset puhallettaisiin samaan hiileen.
Nyt mä lähden salille, koska eilen just tähän aikaan siel oli aivan upea adonis, jota mielelläni katselisin lisää. Sit meen pelaan biitsiä, koska rantsus voi viel elokuun viimesenä viikonloppuna nähä rantaleijonan ja sen jälkeen täytyy hiekat huuhtoa saunaillassa (mähän voisin pyytääkin sen salikundin sinne mukaan - daah, mikä idea!). Mut, hei, *kuiskaa* älä (pliiiz) kerro mun mutsille. Mä en haluu, että se tietää kuinka epätoivoisesti saalistan...
