Siis oikeasti vi**u!
Sydänverta vuodatin ja kirjoitin pitkän ja hartaasti mietityn blogimerkinnän *tyhmä!tyhmä!!tyhmä!!tyhmä!* suoraa Cityyn (yleensä kirjottelen kaikki vähänkään tärkeellisemmältä tuntuvat työt tekstinkäsittelyohjelmalla ja liimailen valmiin tuotoksen blogiin) ja kun painoin Tallenna merkintä niin tämä Cityn @ # £ ¤ $ % palvelin EI VASTANNU.
Sinne häipyi hienot ajatukset ja nyt häivyn minä.
(reminder for myself)
1) Älä koskaan (ikinä) jaa citymiehille.
Citymies ei voi vastustaa kiusausta,
vaan käyttää saamaansa hyvää 100 %
todennäköisesti sinua vastaan -
ei (ehkä) siksi, että citymies olisi
paha, vinksahtanut tai vääräoppinen,
vaan kiusalla, pitääkseen omaa kivaa
sadistisesti hymyillen.
2) Muista tainnuttaa molemmat
Laita ne ensin äänettömiksi,
sammuta virta,
poista akku laitteesta ja
vie osat mielellään eri huoneisiin.
(tämä siis, jos aiot vielä joskus nukkua yösi)
Ei mulla nyt muuta.
Jos naapurit ei herätä, niin keneen voi turvautua? Kenelle voi uskoa herättämisen vastuullisen tehtävän?
Minäpä kerron omakohtaisen kokemuksen tältä aamulta.
Kaikki alkoi eilen illalla, kun vetkuttelin jälleen nukkumaan menon kanssa. Tai en oikeastaan vetkutellut, vaan väsymyksen tila ei ennen vuoteeseen menoa ollut nukahtamiseen riittävä. Koska aamulla saisin lisäksi nukkua pitkään, viivytin vaaka-asentoon hakeutumista. Säätelin hyvissä ajoin molempien puhelinten herätykset puoli ysin tienoille, hoitelin iltapuuhia ja lopulta hakeuduin mörkötrion yläkertaan nukahtamaan ihanan väsyneenä.
Kaikki meni todennäköisesti hyvin ja rauhallisesti aina klo 05:10 saakka, jolloin oma puhelimeni soi. Eräs faking cityläinen soitti mut hereille ja jätti ihan vastaajaan viestin ku en vastannut puheluun. Kuunneltuani viestin vastaajasta ja ihmeteltyäni koko tapahtumaa hetken, puristin silmät kiinni ja yritin tavoittaa uudelleen unta.. kun puhelin piippasi tekstiviestiä! Siis takuuvarmasti samalla siunaamalla kun olin vaipumassa aamuhorrokseen. Luin viestin (soittajalta), mutta en viitsinyt vastata siihen, kun ajattelin sen johtavan viestikierteeseen.
Tilanne rauhottui, mutta enhän minä enää nukkunut. Köllöttelin vuoteessa silmät kiinni ja vertailin aikani kuluksi Euroopan Keskuspankin ja Yhdysvaltojen Keskuspankin korkoylijäämien viikoittaisia erotuksia prosentteina (v. 1988-2008).
Vähän ennen kahdeksaa luuriin pukkaa uutta faksia toiselta cityläiseltä! Eikä mitään varsinaista asiaa; kyseinen henkilö halusi vain ilmoittaa, että on löytänyt numeroni. Kostoksi jätti kuitenkin kertomatta keneltä viesti oli. Jännitykseltäni en enää voinut pysyä aloillani, vaan päätin vastata aamun ensimmäiseen (kertoa, että olin varmastikin väärä vastaanottaja), lähettää toisen numeron tiedusteluun (kiva ylläri :D) ja vastata lopulta toiseenkin viestiin.
(Aamun seuraava yhteydenotto oli verinen, mutta ei siitä tällä erää enempää.)
Mitä tästä opin? En taaskaan mitään. Ehkä kuitenkin muistan jatkossa laittaa puhelimen uniajaksi äänettömälle.
Vaikka epäonnistuminen tuntuu tässä asiassa juurtuneen syvälle selkärankaan tai jonnekin, niin kyllä se päivä vielä minullekin koittaa. No, tänään se ei kuitenkaan sattunut kohdalle, vaikka kaikki oli melkein täydellistä. Nyt en tarvinnut fillaria tai murhanhimoista asiakasta. Kotiinhan ne pahimmat caset sijoittuu?
Olin jokin aika sitten laittanut pesukoneen päälle ja jäin föönailemaan hiuksia johonkin malliin vessan peilin eteen. Juuri kun kone alkoi syytää ensimmäisiä pesuvesiä ulos sisuksistaan, tajusin että en ole taaskaan (jo neljäs kerta) laittanut letkua lavuaarin reunan yli (saati hankkinut lavuaarin viemäriliittymään sitä putkenpätkää, johon letkun saisi nätisti lavuaarin alla liitettyä). Vain silmänräpäys sen jälkeen kun oikean jalan varpaat olivat kastuneet, hapuili käteni poistovesiletkua jostain lavuaarin oikealta reunalta. Käden tavoittaessa putken välähti aivoissani kysymys ”missä on fööni?”. Samalla kun oikea käsi siirsi poistovesiletkua lavuaarin reunan yli, ymmärsin että olin tekemässä yhtä elämäni suurimmista virheistä. Fööni puhalteli leutoja tuuliaan iloisesti lavuaarin pohjalla tietämättä että oli piakkoin saamassa pari ämpärillistä n. 40 asteista vettä niskaansa. Ja minä mojovan sähkölatingin.
Olisinpa saanut sen kaiken nauhalle. Millisekuntien aikana föönin pistoke irtautui kuin itsestään sähköverkosta ja aparaatti lensi olohuoneeseen. Vesiletku löysi itsensä altaaseen ja oikea jalkani oli turvassa tulvalta. Meni hetki kelatessa koko tapahtumasarja läpi. Naapuriin kuulunut nauru saattoi olla hieman hysteeristä. Ehkä.
Vaan mitäs tuosta. Aina ei voi onnistua, vai mitä?
Tiesin jo aamulla, että päivästä tulee rankka, mutta ihan tätä en odottanut. Ensimmäisen kerran eläessäni pelkäsin töissä ollessani.. Tunnin piina, jonka aikana istuin selkä seinää vasten, uhkatekijä minun ja uloskäynnin välissä. Tunsin itseni panttivangiksi, mutta lahtisyndroomaa ei tästä olisi saanut millään aikaan. Vaikka en ole millään mittakaavalla heikko, niin värisen vieläkin.
Eilen fillari ja tänään aggressiivisesti käyttäytyvä asiakas. Mun tähdet on varmaan jossain [TapaSe!] asennossa?
Huomenna asennan toimistooni hälyttimen, mutta sitä ennen taidan mennä mittaamaan verenpaineeni.
.
Tulipa mieleeni ketjusta Osaatko pitää salaisuuden? muuan tarina..
Pohjiksi lainaus omasta kommentistani ko. ketjussa:
[LAINAUS CatchMe]
.. En testaa kenenkään luottamusta kertomalla suuria salaisuuksia ja odottamalla mitä tapahtuu. Kyllä ihmisestä aika pian näkee ja kuulee miten luotettava hän on. Jotkut eivät vain valitettavasti osaa itse puntaroida mistä voi puhua ja mistä ei, eli kuuluvat siihen ihmisryhmään, joille on aina muistettava sanoa että kyse on salaisuudesta.. jostain syystä juuri sen tyyppisiin ihmisiin en luota, sillä heillä on tapana lipsautella - päästellä suustaan sammakoita.
[/LAINAUS]
Ja sitten varsinaiseen tarinaan..
En ole oikein koskaan ollut väleissä keskimmäisen siskoni kanssa (mitä lie molemminpuolista sisarkateutta?), mutta hänen äidiksi tulonsa jälkeen reilu 3 v. sitten ajattelin, että ehkä meidän välit tästä vielä lämpenee.
Sisko asuu ulkomailla ja oli vajaa 3 v. sitten käymässä kotipuolessa kaksin (aviopuoliso töissä kaukomailla) pikkuisen poikansa kanssa. Juteltiin paljon ja lomaviikon loppupuolella keskusteltiin jo yhteisestä etelänmatkasta, jonka hän varaisi (kun osaisi paremmin ajatella myös vauvan tarpeet) ja minä maksaisin tietysti oman osuuteni. Ajankohdaksi sovittiin seuraava tammikuu.
Joskus joulukuussa kysyin, että millon ja minne mennään, johon pikkusisko totesi, että on tullut toisiin ajatuksiin ja haluaakin lähteä matkaan miehensä kanssa, kun heillä sitä yhteistä aikaa oli miehen ulkomaankeikan vuoksi kovin vähän. Selitys oli vähintäänkin järkeenkäypä ja sovittiin, että menen kyläilemään heidän luokseen kevättalvella.
Yhteyttä pidettiin enemmän kuin edeltäviin 20 vuoteen. Soiteltiin ja vaihdettiin muutama s-postikin. Eroni jälkeen (joskus helmikuussa) kerroin, että olen lähdössä erään miehen kanssa viikonlopuksi laskettelemaan ja pyysin, ettei kertoisi asiasta äidille, kun tämä alkaa välittömästi järjestellä vähintäänkin kihlajaisia. Sanoin myös, että olin kertonut äidille lähteväni reissuun kaverin kanssa.
Lumi pöllysi Tahkolla ihan kivasti, mutta muuten juttu hyytyi talvipakkasiin ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Seuraavalla viikolla sain pikkusiskolta meilin, jossa
[LAINAUS pikkusisko]
mä muuten käräytin sut äidille (heko heko..) älä nyt sille ala valehtelemaan.. Äidille pitää kaikki pystyä sanomaan ilman kierteitä ja kaarteita... kyllä se sen ymmärtää että haluat tavata miehiä.[/LAINAUS]
Siis helvetti. Vitutti ihan suunnattomasti, vaikka en ollut varsinaisesti valehdellut äidille. Jätin ainoastaan kertomatta, että kyse on nimenomaan panokaverista, mahdollisesta pitempiaikaisesta säädöstä, josta voi jopa tulla jotain.. Vastasin seuraavassa meilissä, että en olisi uskonut, siskon olevan niin naiivi ja että voin kyllä äidin kanssa jutella, mutta tuskin hänelle tarvitsee jokaista seikkailua raportoida. Ja siihen päättyi sitten se välienlämmittely-yritys. Kielsin äitiä kertomasta pikkusiskolle mitään elämääni liittyvää.
Kului vuosi ilman minkäänlaista kahdenvälistä kontaktia. Kesällä nähtiin ohimennen, mutta sisko ei edes tervehtinyt. Laitoin äidin kautta lapsille synttäri- ja joululahjat (eihän ne muksut mulle mitään pahaa ole tehneet) ja äiti kertoi aina joskus jotain kuulumisia.
Viime vuoden tammikuussa sain sitten sähköpostilla anteeksipyynnön, jossa sisko vetosi siihen, että en koskaan ole kunnioittanut hänen ammattiaan ja harrastuksiaan ja totesi samaan hengenvetoon, että kadehdin hänen elämäänsä. Vastasin viikon kuluttua kylmän asiallisesti ja onnittelin samalla synttärien johdosta.
Meileistä on nyt yli vuosi. Äidin ja siskon lasten (joista nuorempaa en ole edes nähnyt ja kolmas on hyvää vauhtia tulossa) vuoksi haluaisin rakentaa ja säilyttää edes jonkinlaiset välit pikkusiskoon. Jotenkin vaan koko paletti tuntuu ihan mahdottomalta, kun ei voi luottaa toiseen ollenkaan. Tuntuu, että meidän yhteydenpito ei voi olla millään muotoa aitoa, vaan että se tulisi olemaan näennäisdiibadaabaa.. Onneksi nuorin siskoistani on eri maata. Tai siis kanssani samaa maata :).
Irrallisena tarinana kirjoitukseni kuulostaa takuulla lapsellisen katkeralta vuodatukselta tyhjänpäiväisestä asiasta, mutta paljastuksen aihe ei olekaan se juttu. Pointti tässä on se, että minä en ymmärrä. En käsitä miten joillekin ihmisille voi pyydettäessäkin olla niin helvetin vaikeaa pitää suunsa kiinni? Miksi pitää ilkeyksillään kertoa jotain, jolla satuttaa toista? Siitä tässä mielestäni on kyse ja koska muita aseita siskollani ei kertakaikkiaan ollut käytettävissään, niin keihästi itsensä sitten noin idiootilla jutulla. Minuahan siskoni ei suurella paljastuksellaan satuttanut (eihän tuolle voi kun hymyillä, jos kolkytneljävuotias kirjoittaa isosiskolleen, että mä muuten käräytin sut äidille), vaan nimenomaan itseään ja varmastikin jonkin verran äitiä, joka ihmetteli siskon käytöstä ja toivoo sydämestään, että me sisarukset puhallettaisiin samaan hiileen.
Nyt mä lähden salille, koska eilen just tähän aikaan siel oli aivan upea adonis, jota mielelläni katselisin lisää. Sit meen pelaan biitsiä, koska rantsus voi viel elokuun viimesenä viikonloppuna nähä rantaleijonan ja sen jälkeen täytyy hiekat huuhtoa saunaillassa (mähän voisin pyytääkin sen salikundin sinne mukaan - daah, mikä idea!). Mut, hei, *kuiskaa* älä (pliiiz) kerro mun mutsille. Mä en haluu, että se tietää kuinka epätoivoisesti saalistan...
Löysin vanhan päiväkirjani. Kirjassa on sisäkansien lisäksi kolmesataakaksikymmentä sivua ja merkintöjä lähes neljältäsadalta päivältä. Viimeisen tunnin ajan olen nauranut ja melkein itkenyt kirjoituksilleni vuosien takaa. Muistan miten hellästi rakastaen ja sokeana raivosta olen vedellyt sanoja muodostaneet viivat paperin reunasta toiseen - erottanut toisistaan pistein ja pilkuin ja yhdistänyt ajatuksen voimalla toisiinsa.
Enää vuosiin en ole kirjoittanut päiväkirjaa. Lopetin n. 15 v. sitten, kun silloinen tuore ex-avopuolisoni löysi poismuuttoa valmistellessaan päiväkirjani ja luki ne. Tunsin itseni henkisesti raiskatuksi ja muistoissani elän uudelleen tunteen, jonka koin, kun revin sivuja irti kirjoista ja katkerana ruokin tulta sydänverelläni.
Löytämäni kirja on noita kahta vanhempi ja lähes viisivuotisen elinkaarensa vuoksi sisällöltäänkin arvokkaampi. Vaikka osa tekstistä on suorastaan huvittavaa ja osa lähes tulenarkaa, päätin lahjoittaa tuon päiväkirjan joskus sille, jota rakastan enemmän kuin itseäni. Kirjoitin etulehdelle oman nimeni ja päiväkirjan ensimmäisen päivämäärän (3.12.1983) alle valtakirjan, joka vapauttaa tulevan lukijansa taakasta.
Hymyillen suljin päiväkirjan ja solmin nauhan sen ympärille - omalta osaltani ikuisiksi ajoiksi.
P*rk*l*, että raivostuttaa. Jos tapanani olisi, kiroaisin korkealta ja kovaa.
Kävin eilen vanhempien villalla. Tovin siellä (ilman avaimia) aurinkoa palvottuani tuli seurakseni tyttöystävä koiransa kanssa. Terassikahvien aikana koira otti jalat alleen ja häipyi ainoaan naapuriin, mökille, jonka kesäasukkaat olivat jossain.
Ystäväni haki koiransa pois kerran ja toisenkin. Kolmannella kerralla päätimme kokeilla miten minä tehoan.
Kokeilu jäi sikseen, sillä heti tonttienrajan ylitettyäni huomasin syyn koiran tottelemattomuuteen. Naapuri on suojannut marjapensaansa lintuverkolla, johon oli jäänyt kiinni rätsä (saattoi olla joku muukin lintu, mutta siivet ja sulkia sillä oli; en ole ornitologi).
Lintu oli verkon kanssa niin sotkussa, että mitään mahdollisuutta poispääsyyn ei ollet, vaan edessä oli kuolema nestehukkaan, pedon saaliiksi jääminen tai kuristuminen.
Otin linnusta ja verkosta tukevan otteen ja huusin ystävääni tuomaan sakset. Leikkasin verkkoon kohtalaisen kokoisen reiän (myönnetään, että vähempikin kuin 1,8 neliöä olisi riittänyt irroitustoimenpidettä varten) ja poistuimme omalle puolelle selvittämään sotkua.
Aikani verkkoa leikeltyäni sain sen kokonaan pois. Linnulla ei ollut enää pyrstöä ja sekä kaulassa että pyrstösulkien kohdalla oli vertavuotavat haavat. Olin varma, että joudun järjestämään päivän päätteeksi vielä kuoppabileet, mutta olin väärässä. Kun päästin otteeni linnusta, lähti se rumasti makastaen lentoon.
Siitä helvetin verkosta vielä.. Se oli sellaista ihan ohutta, kevyttä. Just sellasta joka tarttuu joka paikkaan. Verkko ulottui maahan saakka, joten mm. siilit, joita mökkimaisemassa on paljon, jäävät siihen takuulla kiinni. Verkossa ei roiku minkäänlaisia pelottimia (kiiltävää paperia tai kiliseviä juttuja), vaan se lepää pensaiden oksilla vihreänä ja vaarattoman näköisenä. Ihan sama mikä lintu siellä verkossa olisi ollut kiinni - vaikka rätsät on ärsyttäviä, ei kiduttavan kuolemanodottamisen salamyhkäinen tarjoaminen ole oikea tapa torjua tuhoeläimiä.
Molen aika vihanen nyt. Ja vanhempien villalla on sellaset oksasakset, joissa on 30 cm terät.. Ja mulla on huomenna koko pitkä päivä aikaa...
Tunnustan.
Ystäväni on paskamaisesti hyödyntänyt hyvyyttäni ja käyttänyt minua alibinaan tapaillessaan toista miestä. Kaikkein paskamaisinta koko jutussa on, että sallin sen. Tai olen sallinut.
Ystäväni kumppani on myös hyvä kaverini ja sydämeni on vuotanut verta joka kerta, kun olen sulkenut silmäni ja myöntynyt pyyntöihin: "jos se kysyy, niin sano, että olin täällä", "sanoin, että olin siellä sun kanssa", "kerroin, että pyysit minua käymään"..
Nyt se on loppu. Sain äsken puhelun ystäväni miehen numerosta. Keskustelu meni kutakuinkin näin:
- Nyt on paniikki.
- No, kerro.
- Mun puhelin jäi sen autoon.
- Niin?
- Sun täytyy katsoa sen numero ja soittaa sille.
- Hetkinen.. Mun täytyy mitä?
- Soita sille ja sano, että tuo sen puhelimen xxx, jonne aina jätän sen.
- Kuule..
- Pliis. En enää ikinä pyydä sulta mitään. Sun on pakko auttaa!
- Ihanko totta. Miten se jäi sen autoon kun sanoit ettet enää aio tavata sitä?
- Käytiin ajelemassa ja juteltiin..
- Varmaan.
- Soita nyt. Mun on pakko mennä. Heippa!
Soitin tyypille. Sanoin mitä pyydettiin, mutta sanoin myös, että jos ystäväni vielä kerran pyytää/järjestää minut alibikseen, kerron koko kupletin juonen välittömästi ystäväni miehelle.
Pian ystäväni soitti uudelleen omasta numerostaan.
- Haloo.
- No terve. Mitä nää olit sille sanonu?
- Kuin? Kerroin vain mitä ajattelen.
- Mikset voinu mulle sanoa vaan sille menit aukomaan päätäs?
- Ensinnäkään en aukonut päätäni. Kerroin vain SAMAN asian, jonka olen sulle sanonut ..
- Milloin muka?
- Millon viimeksi juteltiin? Olisko ollut viikko sitten? Ja pari kertaa aiemmin.
- Niin, mutta..
- Niin se vaan nyt on. Jos haluat jatkaa meidän ystävyyttä on sun etsittävä joku muu jakamaan tämä salaisuus. Minen jaksa enää.
- Mutta eihän sulta oo kukaan mitään kysynyt?
- Ei niin, mutta jos kysyy, en usko enää pystyväni valehtelemaan.
- No kiitos kuitenki kun oot rehellinen.
- Aina.
- Niin. Mun pitää mennä nyt.
- Niin tietysti. Kerro kotona terveisiä. Molemmille.
- No kerron. Heippa.
- Moi.
Helvetti, että kirveli. Sitten tuli aivan uskomattoman kevyt, hyvä olo.
