Blogi

Aika helvetin hieno keikka.

Pitkästä aikaa odotan jotain innolla. Keskiviikkoiltana Kent keikkailee Lahdessa (lämppärinä Familjen) ja lahjalippu odottaa eteisen pöydällä.

Lipun muodolliseen luovutustilaisuuteen liittyy paljon muistoja ja keikkaan sinänsä hauskoja sattumia ja tapahtumia - vaikka sitä ei vielä ole edes ollut!
ESS:n toimittaja soitti pari viikkoa sitten ja pyysi haastateltavaksi Kentin fanijuttuun. Eihän siinä mitään ihmeellistä muuten olisi ollut, mutta en tuntenut kyseistä toimittajaa enkä (mielestäni) ollut kertonut oikein kenellekään, että olen menossa keikalle. Toimittaja paljasti tietolähteensä ilman suurempaa painostusta ja sain kuulla, että "löytymiseni" oli vaatinut melkoista salapoliisityötä. Mainittakoon tässä yhteydessä, että Internetillä oli hitusen osuutta asiaan.

Haastattelu tehtiin eräänä torstai-iltana kauniissa yksityiskodissa Lahden keskustan tuntumassa. Tunnelma oli oikein lämminhenkinen ja kodikas. Meitä haastateltavia oli kolme ja toimittajan lisäksi paikalla pistäytyi valokuvaaja. Taustalla soi tietysti Kent ja mistäpä muusta tuon reilun tunnin ajan keskusteltiin kuin bändin tuotannosta ja kunkin omasta "fanihistoriasta". Vaikka olin (kuvaajaa lukuunottamatta) läsnäolijoista kai vanhin, tuli jo alkumetreillä selväksi, että Kentin kuuntelijana olin ryhmän keltanokka.

Illan keskustelusta (melkein sanasta sanaan) lainattuja omia kommentteja:
"Kent on tehnyt ruotsintaidoilleni sen, mihin peruskoulun pakkoruotsi ei pystynyt."
Kysymykseen muista bändeistä ja levyjen keräilemisestä:
"En fanita erityisesti mitään bändiä tai artistia.."
Ja hieman myöhemmin..
"Kelataas vähän taaksepäin. Muistin juuri, että vaikka en fanita ketään, löytyy multa Scooterin koko tuotan..."
*hysteeristä ryhmänaurua*

Täytyyhän jonkun loppukeventää?

Eniweis. Illan kohokohta itselle taisi olla se, että sain toimittajalta lainaan muutaman levyn, joita minulla ei ole.

Yllättävän monelta on tuo tuleva keikka vielä jäänyt huomaamatta. Pari viikkoa sitten tulin maininneeksi asiasta henkilölle, jonka todella olisin olettanut siitä tietävän, mutta pääsinkin yllättämään iloisesti :). Lahdessa ei kuulemma vuosiin ole käynyt yksikään nimiartisti tai maailmanluokan bändi keikalla, joten en yhtään ihmettele, että ihmiset eivät tiedä asiasta. Mainontakin on ollut aika vaisua.

keskiviikkona nähdään sitten, miten kylmän oloinen Lahtihalli soveltuu keikkapaikaksi. Täytyy kai varmuuden vuoksi ostaa lippu lauantain keikalle Oulun Teatrialla; se kun on ainakin paikkana huomattavasti houkuttelevampi =).

Vaikka epäonnistuminen tuntuu tässä asiassa juurtuneen syvälle selkärankaan tai jonnekin, niin kyllä se päivä vielä minullekin koittaa. No, tänään se ei kuitenkaan sattunut kohdalle, vaikka kaikki oli melkein täydellistä. Nyt en tarvinnut fillaria tai murhanhimoista asiakasta. Kotiinhan ne pahimmat caset sijoittuu?

Olin jokin aika sitten laittanut pesukoneen päälle ja jäin föönailemaan hiuksia johonkin malliin vessan peilin eteen. Juuri kun kone alkoi syytää ensimmäisiä pesuvesiä ulos sisuksistaan, tajusin että en ole taaskaan (jo neljäs kerta) laittanut letkua lavuaarin reunan yli (saati hankkinut lavuaarin viemäriliittymään sitä putkenpätkää, johon letkun saisi nätisti lavuaarin alla liitettyä). Vain silmänräpäys sen jälkeen kun oikean jalan varpaat olivat kastuneet, hapuili käteni poistovesiletkua jostain lavuaarin oikealta reunalta. Käden tavoittaessa putken välähti aivoissani kysymys ”missä on fööni?”. Samalla kun oikea käsi siirsi poistovesiletkua lavuaarin reunan yli, ymmärsin että olin tekemässä yhtä elämäni suurimmista virheistä. Fööni puhalteli leutoja tuuliaan iloisesti lavuaarin pohjalla tietämättä että oli piakkoin saamassa pari ämpärillistä n. 40 asteista vettä niskaansa. Ja minä mojovan sähkölatingin.

Olisinpa saanut sen kaiken nauhalle. Millisekuntien aikana föönin pistoke irtautui kuin itsestään sähköverkosta ja aparaatti lensi olohuoneeseen. Vesiletku löysi itsensä altaaseen ja oikea jalkani oli turvassa tulvalta. Meni hetki kelatessa koko tapahtumasarja läpi. Naapuriin kuulunut nauru saattoi olla hieman hysteeristä. Ehkä.

Vaan mitäs tuosta. Aina ei voi onnistua, vai mitä?

Pidätelty itku kirvelee silmissä.
Etsin kuumeisesti pakotietä,
(rakkautta katseestasi?)
joka pelastaisi viime hetkellä.

Katson mestauslavalle ja näen
kuivuneen veren ruostuttaman terän.
”Ei tässä enää kauan mene”
kuiskaa varjo-olento vierelläni.

Pääni pakotetaan taipumaan taakse
lähes luonnottomaan asentoon
(eihän sen ole enää väliä?).
Terää tuijottaen palelen pelosta.

Se, mitä olisi ollut annettavana
leikataan minusta irti.
Vähä vähältä vuodan kuiviin ja
menneisyyden kaiku heikkenee.

Tiesin jo aamulla, että päivästä tulee rankka, mutta ihan tätä en odottanut. Ensimmäisen kerran eläessäni pelkäsin töissä ollessani.. Tunnin piina, jonka aikana istuin selkä seinää vasten, uhkatekijä minun ja uloskäynnin välissä. Tunsin itseni panttivangiksi, mutta lahtisyndroomaa ei tästä olisi saanut millään aikaan. Vaikka en ole millään mittakaavalla heikko, niin värisen vieläkin.

Eilen fillari ja tänään aggressiivisesti käyttäytyvä asiakas. Mun tähdet on varmaan jossain [TapaSe!] asennossa?

Huomenna asennan toimistooni hälyttimen, mutta sitä ennen taidan mennä mittaamaan verenpaineeni.

Muutettuani syyskuun loppupuolella tarkistin fillarin läpi ennen ensimmäisiä pyöräilykilometrejä uudella paikkakunnalla. Sen koomin en ole tehnyt kulkupelille mitään, vaikka olen jo monta kertaa ylämäki-alamäki-työmatkaani fillaroidessa ajatellut, että jarrut pitää huoltaa. Vaikka talvisydän on ollut vähäluminen, ei loskakeli ole houkutellut pyöräilemään ja vähien fillarointikertojen vuoksi jarruremontti on jäänyt tekemättä.

Tänään päätin reippaan kävelyn sijaan tehdä pikkasen pitemmän fillarilenkin ja ennen sitä katsoa ne jarrut ainakin väliaikaisesti parempaan kondikseen. Takajarrussa oli säätövaraa vielä vähintään kesään saakka, mutta edessä palat näyttivät aika kulahtaneilta. Totesin silti, että kestävät kyllä vielä lenkin ja toisenkin.
Jostain kumman syystä etujarrun säädettyäni katse siirtyi haarukkaa alas ja - VoiHerraIsä&VeliPuoliKuu!! Kauhukseni huomasin, että vasemmalta puolelta puuttui akselin päästä mutteri, joka pitää rattaan kiinni etuhaarukassa... ja milloin lie omille teilleen lähtenyt?
Eipä tarvinnut paljonkaan mielikuvitusta härnätä, kun näin itseni rullaamassa Rautatienkatua tai Uudenmaankadun vieressä kulkevaa kevyenliikenteenväylää alas ja maalasin mieleeni kuvia tilanteesta, jossa mukulakiviosuudella ratas pomppaa irti haarukasta ja minä lennän pitkällä, komealla kaarella ainakin 17 m (ellei satu eteen pysäyttävää pylvästä).

Koska varaosaa ei pakista löytynyt, lähdin hyvillä mielin ja hymyillen räntäsateeseen. Jatkossa tarkistan pyöräni aina ennen ajoon lähtöä. Siis ihan AINA.

Näin herttaisen pikaviestin myötä alkoi sitten tämä viikko. Tuli melkein jouluinen olo.

Sunnuntai 30.12. oli hyvä päivä. Sain vieraakseni lappeenrantalaisen ystävän, jonka kanssa heti alkumetreistä saakka luisti juttu jos toinenkin vallan mainiosti.

Kunhan oli saatu vaatteita vähemmäksi ja lämmintä sisään, kirposivat kielenkannat ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ja koska meillä oli niin mukavaa, liittyivät seuraamme myös espoolainen ystäväni mikkeliläisen vahvistuksen kera. Mukavuusaste ei tuosta enää helposti parane!

Sytytin kynttelikössä käyttöönottoa vartoneet tuikut ja niiden valossa turinat jatkuivat päämäärättä, mutta varsin herttaisissa merkeissä. On kiva katsella ihmisiä, joilla on toisilleen muutakin annettavaa kuin lämmintä kättä. Kun osa matkalaisista illan tullen päätti lähteä koteihinsa, me ensin koolla olleet kapusimme mäen ylös-alas ja asetuimme hetkeksi lahtelaisten tarkasteltaviksi.

Onneksi jätin ottamatta kantaa seuraamme lyöttäytyneen Rimpiläisen(?) kotipaikkaan ja saimme vapauttavan tuomion (vaikkakaan emme tulleet hullua hurskaammiksi kuunneltuamme kovasti onnettoman tarinan, jonka piti tehdä meidän onnellisiksi) lähestulkoon inhimillisen aikamatriisin puitteissa.

Mäki ylös-alas ja jatkot ihan kelvollisen Cono Surin kannustamana. Istuttiin tovi ja toinenkin hiljaisia säveliä kuunnellen, katsellen kuvia menneisyydestä ja keskustellen suurista ja pienistä asioista. Juttu ei ollut loppua laisinkaan ja hammastahnan maku suussa vaakatasoon asettautuneina piti vielä harrastaa kevyenpuoleista elokuvakritisointia.

Nähtiin molemmat unta, jota ei aamulla muistettu. Vuoden viimeisen iltapäivän tullen nuori ystäväni otti vuoteensa ja käveli. Saatoin hänet Rautatieasemalle ja jätin odottamaan Zetaa. Itse palasin pohtimaan maailman menoa pieniin neliöihini.

Illalla olin kutsuttu juhlimaan, mutta "nukuin onneni ohi". Tässä iässä ei pitäisi ottaa pikku päikkäreitä ilman ennalta asetettua herätystä. En sitten viitsinyt lähteä, vaan nostin kuoharin terassille jäähtymään ja kirjoittelin pari esseetä saadakseni opinnot ajan tasalle.

Lahdessa rätisi ja paukkui jo alkuillasta, mutta hieman ennen puolta yötä meno muuttui lähes mahdottomaksi. Varttia vaille puin ja lähdin ulos. Kävelin vähän korkeammalle ja aukeammalle paikalle ja ihastelin ilotulitusta yli puolen yön. Tulevan vuoden pahat henget saatiin takuulla ajettua kauas pois, eikä velhoillakaan (yhtä pahankurista samaania lukuunottamatta) liene halua tulla kaupunkilaisten rauhaa rikkomaan.
Kuohari ei ollut mitenkään erinomaista, mutta pikkutunneille kirjaa lukiessa siemailin sitä pari lasia. Sammutin kynttilät ja kävin levolle.

Koska en ollut valanut tinoja, ei ollut tinanjäähdytysvettä, jossa olisin tyynyn alle laitettavan nenäliinani kastellut, enkä kai sen vuoksi tavannut unessa tulevaa sulhoani (tai mistä sen tietää, en nimittäin aamulla muistanut mitä unta näin). Onnenpeiliin sentään tulin katsoneeksi ja näin siellä <ta-daa!> ihanaisen itseni.

Vuoden 2008 suhteen minulla on ihan hyvät fibat. Olen varmaan jo kyllästymiseen saakka toistanut itseäni seuraavilla sanoilla, mutta siinä nyt vaan on (ihan loppua lukuun ottamatta) jotain herttaista:

[LAINAUS CatchMe]
Hyvä ystäväni kertoi joulun alla, että hänellä on ihan järjettömän vahva tunne, että me kaikki läsnäolijat (sinkkunaisnelikko) ollaan vuoden kuluttua jokainen tahollamme hyvässä parisuhteessa.

Minä mielikuvituksineni jatkoin seuraavana yönä tuota käytyä keskustelua ja näin unen, jossa me kaikki naiset istuimme niiden ihanien miestemme kanssa ystäväni kuvaileman ison kartanon pirtissä, valkean ääressä - ja kaikilla vatsat komeasti pystyssä. Harvoin kokee sellaisen pakokauhuherätyksen, kuin jouluaattoaamuna.
[/LAINAUS]

Se, mikä tuosta ennustuksesta tekee houkuttelevan, on siinä asuva iloinen, herkkä tunnelma. Hyvien ystävien seurassa vietetty kiireetön aika on harvinaista herkkua, jonka haluaisin kuuluvan tuleviin aikoihini.

Sain uudenvuodenlahjaksi vuosihoroskoopin, jonka mukaan "otollisin ajankohta uudelle ihmissuhteelle on 19.10. alkaen", joten mitäs tässä kiirehtimään varsinkin kun "joulukuussa Venus tekee vielä yhtymää Plutolle ja tässä vaiheessa kohtaamiset sitten ovatkin varsin kohtalokkaita. Eroottista energiaa on Jousimiesten ympärillä valtavat määrät ja se laittaa kyllä asioita tapahtumaan." *huokaus, pieni pään pudistus ja hymynväre*

Oikeastaan ihan kiva, että huomenna alkaa arki. Mut sitä ennen mä katson vuoden ensimmäisen leffan.