Nenä muistaa

Aki Sirkesalo lauloi "iho muistaa". Väitän toista.

Ihmisen haujuaisti ei evoluution ansiosta ole enää vahvimipia tai tärkeimpiä aistejamme. Tai niin meille ainakin opetetaan. Kuitenkin yllättävän monessa tilanteessa kuljemme nenämme viitoittamaa tietä.

Hän haistoi tilanteen oikein. Haistan palaneen käryä. Mitähän toi täällä nuuskii? Haista paska! Usein viittaamme hajuaistiin silloinkin, kun tarkoitamme jotain muuta havainnointikanavaa.

Minulla on erinomainen kasvomuisti. Jos olen kerran jutellut ihmisen kanssa, muistan hänet lopun ikääni. Mutta näkömuistiin ei liity kovin vahvaa tunnetta, se on melko mekaaninen toiminto.

Sen sijaan tunnistan joitakin ihmisiä hajusta. Taisiis tuoksusta. Äiti, isä, siinä ensimmäiset hajumuistini. Väitän tunnistavani äitini mistä tahansa joukosta nenälläni.

Samoin muita läheisiä ihmisiä: Ensimmäisen tyttöystävän tuoksu, lukioaikaisia luokkakavereita, hetkellinen ihastus.

Tiedetään, että ihminen tekee nenällään monia päätöksiä, joita hän ei edes tiedosta tekevänsä. Haistamme niin sanotusti alitajuisesti asioita. Valitsemme kumppanimme hajuaistin turvin.

Ongelma onkin, että manipuloimme toisiamme parfyymeilla. Peitämme ominaistuoksujamme, verhoudumme vierasperäisiin tuoksuihin, harhautamme hajulla. Lyhytaikainen jekutus onnistuukin, mutta loppujen lopuksi vieraan tai väärän hajuviestin levittäminen kalahtaa omaan klyyvariin.

Haisevaa viikonloppua kaikille!