Uneton yö, ei viimenen, eikä vähäisin

Herään keskellä yötä kesken unien. Näin painajaista, johon sekoittui lapsuuden ja nuoruuden ihmisiä ja tapahtumia. Tämä on ollut taas raskas viikko, kuten aina. Muistojen tulva on välillä valtava, eivätkä ne kaikki ole hyviä. Eivät läheskään kaikki.

En saanut enää unta. Niin tuttu tunne. Ajatusten salamointia. Tauotta. Ei hetken rauhaa. On pakko tehdä jotakin tai lamaannun ajatusten alle. Tukahdun, vaan en nuku, sillä pääni on täynnä, eikä minun tarvitse edes juoda.

Mitä se on, kun mikään ei jää käsittelemättä vaan kaikki on mielessä yhtä aikaa?

On pakko kirjoittaa.

Minä ymmärrän luomisen pakon ja taiteilijan tuskan. Minä olen sen ymmärtänyt. Minun on kanavoitava tämä johonkin. Kanavoitava tämä pois itsestäni vaikka keskellä yötä ja valvottava suden hetkeni. Minun on pakko tai lamaannun sen musertavuuden alle. Minun on pakko luoda ajatukseni sanoiksi ja kirjoittaa ne ylös. Ne ovat jo siinä muodossa. Vaativat tulla ulos.

Minä tiedän, mitä on luomisen tuska. Minä ymmärrän, mitä on luomisen pakko. Minä tiedän sen nyt.

Yritin sanallistaa sitä sanomalla, että se on dialogia päässäni, jota yritän kertoa jollekulle, en tiedä kenelle. Se on sanoitusta päässäni, kertomusta päässäni, se on dialogia ei-kenenkään – mutta silti kaikkien kanssa. Se on tarina, joka haluaa ulos. Se on tarina, jonka on tultava ulos. Se on tarina, joka on kirjoitettava, vaikka sitä ei koskaan kukaan lukisikaan.

Unettomista öistä, niistä on toiset tehty. Kauneudesta, viisaudesta, herkkyydestä.

***

Kiitokseksi Tuntemattomalle lukijalleni. Kyllä, minä olen miettinyt sitä. Lapsena. Mutta minä jätin kirjoittamisen yli kymmeneksi vuodeksi. Nyt minun on kirjoitettava yli kymmenen vuotta.

***

En ole tähän blogiin paljon tällaista kirjoittanut, sattuneesta syystä. Siksi perustinkin toisen blogin toisaalle, toisenlaiselle tekstille.