Viikonloppuna iski ahkeruuskohtaus, on sitä jo odotettukin kuukauden päivät. Maalasin makuuhuoneen seinät neljään kertaan, ensin kahdesti valkoisella peittääkseni Ipan vihreän (ei sittenkään niin loistavaksi osoittautunut värivalinta) ja sitten pari kerrosta kahta eri oranssia. Kirkkaamman oranssille päätyseinälle on tarkotus taiteilla vielä ruskealla Harry Callahanin Magnumia pitelevä hahmo. Clint <3
Koirat on malttaneet pysyä pois maalailuprojektin tieltä, kun lykkäsin niille eteen mielettömänkokoiset naudan putkiluut. Monta tuntia ovat rouskutelleet tyytyväisinä menemään, täytyneekin ostaa viikonlopun sukulaisvierailulle samaa settiä. Saa isukkikin sen käsityksen, että koirat osaavat olla suht rauhassa ja käyttäytyä joten kuten.
Se on oikeesti niin kuppasta, kun kotona nuo ovat tuommoisia löllyköitä, joita saa vaikka vääntää solmuun ilman että korvaansa lotkauttavat. Kyläpaikoissa koheltavat sitten kuin heikkopäiset ja uusien tuttavuuksien kanssa mennään aina tuhatta ja sataa, hypitään ja riehutaan koko mesta sileäksi. Sellaista se kait on enimmäkseen kaikilla pisceillä, mutta haluaisi vaan, että muutkin näkisivät niistä sen ihanan puolen.