-Jules-

Mullon maaru täynnä omppopiirakkaa, ihan isse leivoin jogurttiherkkureseptillä, vähän oli hyvvee. Nyt ois miltei aika raapia ruksi seinään, sen verran kauan on siitä kun viimeks upotin räpyläni jauhoihin. Koululla oli ensimmäinen keittiötyöpäivä ja vois luulla, että ihminen ei haluais koskea yhteenkään hedelmään pilkottuaan puoli päivää kurkkua ja melonia sun muuta rehua, joten yllätys oli melkonen kun innostuin vääntämään vielä kotioloissa paakkelssia.

Ehkä tää menee edelleen oudon krapulakäyttäytymisen tiliin. Olin oikea älä tee näin -oppikirjaessari kun lampsin ekana aamuna paikalle muutaman minuutin myöhässä, kauheessa kankkusessa ja kokintakin nappirivit aivan viturallaan. Joten mun köökkisaavutuksiks voi lukea lähinnä kahvinkeittimeen nojailun ja iloiset laulunpätkät, jotka väkisinkin lurahteli ilmoille. Erityisen sopivanoloinen pätkä löyty taas (yllätys) Leeviltä, Unelmia ja toimistohommia tuli lallateltua ehkä pariin otteeseen. Mitäs pistävät baarityöläisen ruokaravintolan aamuvuoroon.

Mä vähän luimistelen häpeilevänä kun tuli sorruttua kessuun viikonloppuna. Se oli noi pari teoriaviikkoa koululla aloillaan istumista, kun pisti mut himoamaan taas norttia huuleen ja juovuskissa annoin sitten periksi mielihalulle. Hyvänä puolena voi pitää sitä, etten haistanut koko päivänä yhtään mitään, joten ne oli ne muut kun sai kärsiä vanhan viinan hajusta mun lähettyvillä ja itse olin turvassa =D

Siskon nuorin tenava täyttää viis ja on taas aika koluta läpi lelupuodit ja etsiä sitä Suurta Oivallusta. Joo, panostan aina tähän lahja-asiaan sellaisella innolla, etten sitä täysin itsekään tajua. Kyllähän ne nappulat tajuaa, että pyöriikö toi lätty maisemissa vaiko ei ja siinä ei irtopinnoja keräillä hyvillä kääröillä, mutta tällaset asiat on mulle vaan ihan hirmu tärkeitä.

Haluan aina kietaista pakettiin jotain, mistä itse innostun ihan himona, muuten ei tule kauppoja. Tästä syystä viisivuotiaan isoveljille on tän vuoden puitteissa ilmaantunut skeittilauta ja GuitarHeroIII, koska ne oli vaan _pakko_ saada. Mulla on selvästi traumoja yhdestä joulusta, milloin sain serkuiltani pakettiin käärittynä posliinipeuran, jolla oli pastellikukkia kyljissä (ne näytti ihan ruttorakkuloilta ja mietin kovasti että miksi mä sain moisen kapisen elikon).

Suurin osa aikuisista kiikuttaa kakaroille jotain älytöntä krääsää, mitä penska vilasee kerran ja on että aijaa. Joko ne ei osaa eläytyä sen lapsen maailmaan ja miettiä, että mikä ois nyt tosi pop tai sitten ne ei vaan välitä, mikä mun maailmassa lähentelee pyhäinhäväistystä.. ;D Ite tykkään jipittää jotain juttua, mitä ei oikein viitsi itselle iän puolesta hankkia, mutta joka oikean vastaanottajan käsissä saa aikaan sen Jesh!-reaktion.

Tällä hetkellä vaan kauppojen leluosastot vaikuttaa tosi köyhiltä. Kauppiaat ilmeisesti kyttää joulun lähentymistä ennen kuin lataavat kaikki huippujutut valikoimaan. Mitä viisivuotias poika halajaa? Jään luomaan henkistä yhteyttä sisäiseen viisivuotiaaseeni ja odotan sen toimittavan ratkaisun. Eli pyörin muutaman tunnin lisää leluhyllyillä dissaten härpäkkeen toisensa jälkeen..

Olen peelo, lallallei.. Semmonen olo tuli tietokonetta räpeltäessä. Pitäs tehdä joku etätehtävä koulua varten ja klik-klik-klikutin ohjaajan lähettämää tekstikappaletta ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin tajusin sinällään ilmiselvän asian: se on wordilla tehty juttu ja mullei oo kyseistä ohjelmaa, joten siihen jäi tämä tekeminen.

Edellisestä suivaantuneena päätin rakentaa kissoille (niin niin, monikko, jee!) uuden raapimapuun, ennen kuin ne tempovat mun nojatuolit tuhannen suikaleiksi. Innolla viiltelin pahvista sopivia palasia, jotka voi sitten liittää toisiinsa. Silleen tulee ihan mainio raapimapuu, on saanut itse askartaa ja ei tarvitse sijoittaa kauppojen ökykamoihin, joten tässä vaiheessa olen vielä kovin ylpeä itsestäni. Niin, olen peelo vol.2 kävi sitten näin: Aaltopahvissa on kivat viivat, joita pitkin on helppo vedellä mattopuukolla suht suoria ja samankokoisia kappaleita. Ainoa vaan, että niin päin leikeltynä ei synny kissan kynsille sopivaa teroituspintaa, ainoastaan täysin turhia pahvinkappaleita. Se kun on juuri se aaltoileva pahvi siellä keskellä, joka on hyvä leikata esiin, sanoohan sen nimikin, AALTOpahvi.

Olen peelo osa kolme jääköön loppupäivän huoleksi, kyllä se varmaan esiin puskee jossain vaiheessa. Tähänastiset saavutukseni ovat jo saaneet mut tuntemaan itteni varsinaisen välkyksi ja aikaansaavaksi kaveriksi, joten voinen miettiä urotekojani roudatessani näitä pahvinpalasia suoraan kierrätyslootaan. Joskus on vaan päiviä, jolloin ei pitäis yrittääkään mitään nenänkaivuuta haastavampaa..

Käytiin lauantaina hakemassa uusi mirqqi, nyt pitää tuplavouhkata ja kouhkata mokomista katinkutaleista! Tulokas on löytökisu, käytiin hakemassa se pois kun ei kukaan ollut neitiä kaivannut.. Miten kukaan voi olla haluamatta noin ihanaa pientä otusta?

Vähän taisi käydä itsetunnon päälle meidän kissaneitokaisella, kun uusi kaveri tunki reviirille eikä ollu mistään moksiskaan. Sitä piti vähän sähistä ja tuijottaa ehdottoman tiukasti, ettei se vaan tee mitään pelottavaa.. Ihan noloa miten piti pörhistää turkki pehkoksi, kun kuitenkin nyt jo maataan vieretysten ja jahdataan yhdessä leluhiiriä ja mennään joka paikkaan peräkanaa. Lajitoveri taitaa kuitenkin olla mieluinen kaveri, nyt kun omistajakin on päivät pois jossain koulussa.

sienistä mitään? Onnistun poimimaan kaikkea epämäärästä jota ei uskalla syödä siinä pelossa että ne sisältääkin myrkkyä. Ainut tuntemani juttu on se keltanen, hyvänmakuinen nami-sienikastikejuttu, mutta tarvitaan vaan pari kellertynyttä koivunlehteä maassa ja mä en löydä ainuttakaan. Ja toisaalta mun luonnon tuntemus on niin heikkoa, etten ole olenkaan varma, kasvaako niitä kuteleita siinä lepikossa, minne rämmin. Pitäs olla se koira, sais pomppia puskissa ilman näitä hankalia verukkeita.

Tuli eilisessä matsissä jännitettyä siihen malliin, että tänään on pakko lähtä samoileen. Puolukat ei ole vielä kypsiä savossa, joten pitää keksiä jokin aihe rampata metikössä punertumista odotellessa. Löysin kirpparilta vuosien hakemisen jälkeen sen keltaisen sadetakin, bonuksena siihen sai kaheksan erkin yhteishintaan myös kirkkaankeltaset pöksyt. Kunhan kiskon sen kostyymin päälleni ja ne kirkuvanpunaiset kumpparit jalkaan, mun perse pystyssä jorpakossa pällistely näkyy varmaan hyvinkin kauas.

Enää yksi yö, ja sitten se on taas täällä: SM-liigakausi! Tätähän odottaa miltei kovemmin kun joulua, vaikka vieläkään ei ole ilmaantunut sitä Ipan kausikorttia takataskuun.. Jospa olen oikein kiltti niin pukki tuo..? TampereCupin kakkossijasta on hyvä ponnistaa alkavaan kauteen, täällä täpistään niin intopiukkana että eihän moisista ennakko-odotuksista voi seurata muu kuin kauhea pettymys.. :´(

Sitä paitsi on aivan huutava vääryys, että kun kymmenen vuoden matkanteon jälkeen pääsen viimein Tampereelle, niin siitä alkavalla kaudella ei ole mukana Raipea eikä kaiken Ilvesfanituksen henkilökohtaista alkulähdettä Viitakoskea. Siinäpä onkin kova pähkinä purtavaksi kun Kärpät tulee Hakametsään, osaako sitä ollakaan enää kun näkee Vesan ihan väärän pedon vetimissä. Taitaa sittenkin olla hyvä, ettei sitä kausikorttia ole, voi jäädä kotiin pähkäilemään että MIKSI, OI MIKSI!? elämä on niin julmaa.. niisk.

Eehehhee, mä oon maailman kauhein kissanomistaja. Säikähdin pimeneviä iltoja ja ostin lemmikkieläinpuodin kaikki vilkkuvalovalikoimaan kuuluvat systeemit, ettei mun naksu vaan jää auton alle. Nyt tuolla pellolla näkyy ihan järkky valoshow, ihme sinänsä, ite se ei tunnu olevan moksiskaan. Toisaalta se on vissiin vieläkin niin ilonen kun pääsi vaan ulkoilemaan vapaasti, ettei välitä vaikka sen kaulaan köytettäs metrinen halko.

Kauheeta tässä ei oo ilotulitusta muistuttava kissa, vaan omistaja, joka ei voi lakata tyrskähtelemästä, vaikka katti kantaa viimeisimmän huolenpidon välineistön ylpeydellä. Mitä mahtaa tapahtua elikon itsetunnolle, kun kaikki repeilee sen nähdessään, jäämme odottamaan.

Jollei kissanomistajan taloudellinen tilanne olis niin kovin heikko, olisin sijottanu sellaseen bloody vekottimeen nimeltä pet finder, että saan paikantaa katin puskista koska vaan, mutta se oli €250, joten katuska kantaa 'vaan' heijastinkaulapantaa, vilkkuvaa valodiodia ja puhelinnumerolätkää mukanaan. Jälkiviisaana voi vaan miettiä, että miksi piti mennä hommaamaan lähes musta katti, mutta saapahan hankkia lapselle leluja.

Kappas, pääsin siihen hakemaani koulutukseen. Sadasta hakijasta vajaa kolkyt otettiin ja onnistuin olemaan hyväksyttyjen joukossa. Alkuun huutelin vaan jipi-jipi-jipiä, mutta sitten rupesin miettimään.. Oonko mä mahollisesti niin toivoton tapaus, että mut on siivottava pois tilastoista mihin tahansa eteen tulevaan rakoseen? Kattoko ne että toi on nyt pyöriny himassa jo ikuisuuden, nyt se vihdoin osotti elonmerkkejä, äkkiä leima paperiin ennen kun se maatuu kotiinsa..

En sitten osaa ottaa kohdalle sattunutta onnenkantamoistakaan hyvällä, vaan heti pitää miettiä, mitä pahaa oon tehny, että näin kävi. Mutta syistä viis, musta tulee opiskelija. Ja hymy on korvissa, pitäsköhän pirauttaa puolelle suvulle ja leuhkia, kun ne olettaa kuitenkin etten saa mitään aikaan elämälläni. Toisaalta viisainta odottaa, että todistuslämiskä on takataskussa, muutoin ne pistää keskenään vedot pystyyn, että kauanko tällä kertaa viihdyn, ennen kun keskeytän. Yllätänkin olemalla hissuksiin.. =)

Nyt jää kyllä rakkautta & anarkiaa vähemmälle. Tässä tilanteessa ei ole viikolla asiaa Helsinkiin, mikä tarkottaa vähintään muutaman hyvän filkan väliin jäämistä, byää.. Olin just saanut aikaan ultimatesuperplanin ajotuksen ja sijaintien suhteen, ettei käy nii kuin viime vuonna, kun juoksi teatterista toiseen kieli vyön alla ja pahimmassa tapauksessa myöhästeli parista näytöksestä. Mutta toivotaan että niitä on mahdollista katsella myöhemmin jossain yhteyksissä, eiköhän osa ainakin tule taas normaalilevitykseenkin. Ei muuta kun laatimaan uutta, vähemmän kattavaa suunnitelmaa siitä, missä sitä peppuaan puuduttaa.

Taas se iski, kuumeinen pakkomielle saada oma nelijalkainen läähätysautomaatti.

Sellainen, jolla olisi ihanan pitkä turkki, jotta se voisi kuorruttaa asunnon ja kaikki vaatteet sitkeällä karvapeitteellä. Sellainen, jota pitäisi lähteä kuljettelemaan narussa ulkona kaikkein kamalimmassakin räntäsateessa ja se näyttäisi vaan iloista naamaa kun sinä kastut läpimäräksi. Sellainen, mikä ei yhtään tajuaisi eroa puruluun ja rakkaimpien muistoesineidesi välillä, paitsi jälkimmäiset on sen mielestä tietysti niin paljon kivempia järsittäviä. Sellainen oma ihana.

Olin tänään sellaisen luona kylässä, paitsi että se oli jonkun toisen oma, mutta niiiiiiii-iin ihana. Se tuoksui ihan oikealle, sillä oli juuri oikea katse silmissä ja sen poukkoilu hihnassa oli juuri niin kivaa. Sellainen, jonka nähdessä täysin järkevästä ihmisestä tulee lepertelevä idiootti, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus: oih kun se on überihana! Pakko katsella englanninsetteripentueet netistä ja kerätä roposet kasaan, hankkia kotiin yksi sellainen. (Ja toinen, vähän erilainen, stabyhoun, sitten reilun vuoden päästä.)

Sorruin tekemään cityn sivuilta sen yhdyssanatestin ja nyt mä en voi lakata ajattelemasta kirjottaessani, että miten mikäkin menee.. En mä nyt ikinä oo ollu mikään peruskirjotusvirheiden tekijä, siitä testistäkin tuli 90% oikein, mutta nyt kun kiinnitän asiaan huomiota, niin jään jahkaamaan ihan pöhelöitä sanoja. Sitä ihan tyytyväisenä touhottaa tavallaan, kunnes jonkin tollanen tulee ja sitten sitä jyrsii kyntensä verinahkaan kun yrittää päättää, onko se joten kuten vai jotenkuten. Damn you, city ja typerät testisi, siirryn kommunikoimaan tästä lähin (tästälähin? ei.. argh!) pelkällä lontoolla.