Kyllä. Olen löytänyt säälittävyyden uuden huipun. Vai pitäisikö sanoa aallonpohjan. Vietin juuri 45 minuuttia elämästäni lukemalla OMAA blogiani. Siis kaikki merkinnät, mitä olen tässä puolentoista vuoden aikana tehnyt. Eikähän siinä mitään, jos nämä kyseiset merkinnät olisivat jotain kirjallisuuden helmiä. Mutta kun ei. Mikäpä sen mielenkiintoisempaa kuin lukea omia tilityksiään siitä miten PITÄISI taas mennä nukkumaan. Oih ja voih.
Olen muuten tullut siihen tulokseen, että joulu on omalta osaltani suuren syyllisyyden aikaa. Poden syyllisyyttä vanhempieni hylkäämisestä veljienikin puolesta. En tiedä miksi on niin, että meistä kaikki ovat valinneet niin erilaisen elämän kuin vanhempamme ja asuvat niin kaukana kuin Suomessa on mahdollista, minä vieläpä ulkomailla. Eikä meidän vanhemmissa ole mitään vikaa. Parhaansa ovat tehneet ja antaneet meidän elää omaa elämäämme ikinä mitään vaatimatta. Osittain siksi pidän vieläkin pakollisena tulla kotiin jouluksi ja monesti olen ainoa "lapsi" kotona. Kuten nytkin.
Nyt ilmeni lisää syitä potea syyllisyyttä. Yläasteaikainen kaverini tuli käymään kylässä avomiehensä, 5-vuotiaan lapsensa ja 7-kuisen vauvansa kanssa. Myös tämän ystäväni nuoremmalla siskolla on jo 2 lasta. Katselin kun äitini touhusi innoissaan vauvan kanssa ja paha mieli tuntui epämääräisenä möykkynä rinnassa. Ystäväni löi lisää löylyä tiedustellen viattomasti, montako lapsenlasta äidilleni on jo kertynyt. Hän tietenkin oletti, kun kaikki isoveljeni ovat jo paljon vanhempia, että heistä monet olisivat lapsia hankkineet/saaneet. Äiti sanoi pettyneesti, että eihän niitä ole kuin 2 ja hekin ovat jo lähes aikuisia, yli viidentoista. En ymmärrä, miksi meistä sisaruskatraasta kaikki ovat valinneet jollain tapaa epäsovinnaisen elämän eikä kukaan ole mitenkään perhekeskeinen. Ilmeisesti suurin osa ihmisistä pitää lasten haluamista itsestäänselvyytenä, mutta meistä vain vanhin veljeni on lapsia halunnut. Meitä on kuitenkin 5 ja kaikki ovat pitkäaikaisissa suhteissa ja "puitteet" lasten saantia varten olisivat kaikin puolin kunnossa. Ei meidän lapsuudessa kuitenkaan ole mitään tragedioita, mikä estäisi moiset aatokset.
Siis lisää syyllisyyttä. En ole ainoastaan hylännyt vanhempani muuttamalla ulkomaille vaan myös evään heiltä isovanhemmuuden onnen. Puhumattakaan nyt siitä, että jaan elämäni toisen naisen kanssa. Ulkomaalaisen vielä.
It is the season to be jolly.