Olen todellakin palannut rytinällä. En näköjään keksi täällä muutakaan tekemistä kuin kirjoittaa blogia.
Nyt iski nimittäin ahistus. Tunnetusti vihaan laukkujen purkamista. Pakkaamista vihaan huomattavasti vähemmän. Elämäntyylilläni nämä kaksi asiaa ovat kuitenkin hyvin usein päiväjärjestyksessäni. Ja mikä ärsyttävintä, laukku on purettava ennen kuin sen voi pakata uudestaan. Ja pakattava taas on. Joten yritin ryhtyä tähän haasteeseen tänään, 2 päivää saapumiseni jälkeen. Koska viimeistään ylihuomenna pitää taas pakata. Huoh. Ja siis tämä ahistuksen perimmäinen olemus nyt johtuu siitä seikasta, että laukkua purkaessani jouduin jälleen miettimään, mitä teen näillä söpöillä koriste-esineillä, joita mukaan tarttui mm. Marokosta. Jätänkö tänne vanhempien luo, jossa voin niitä ihailla aina pari kertaa vuodessa täällä käydessäni? Vai yritänkö tunkea ne muutenkin liikalihavaan matkalaukkuuni kohti Dublinia ja epävarmaa tulevaisuutta? Ei siinäkään nimittäin taas varmasti kauaa mene, ennen kuin laukkua pakkaillaan Dublinin päässä matkalla jonnekin muualle ja taas mietitään, mihin hemmettiin tällaiset turhanpäiväisyydet saa tungettua ja miksi kannoinkaan ne tänne muutamaksi kuukaudeksi ja mikä onkaan elämän tarkoitus.
Huoh.
Kuitenkin mun elämä on noin materialistiselta kannalta melko askeettista. Enhän omista sellaisia asioita kuten esimerkiksi huonekaluja, astioita, telkkaria tai muuta sellaista. Mutta jotenkin kuitenkin tuntuu, että minne ikinä hattunsa laskee ja missä onkaan koti, sinne haluais laittaa jotain omaa. Jotain muistoja sieltä sun täältä. Ja aina tulee ostettua jotain tällaisia pieniä kivoja hyödyttömiä matkamuistoja. Joista ei tiiä mihin ne laittaa.
Sellaistakin sitä miettii, että mitä jos olis oma koti. Ei nyt välttämättä mikään itserakennettu omakotitalo puutarhoineen, mutta joku suhteellisen pysyvä asuinpaikka. Ja olis vaikka niitä huonekaluja ja astioita. Olis vakityöpaikka. Kävis vaan kerran vuodessa etelänlomalla. En tiedä ajattelenko tätä vaihtoehtoa kauhulla vai kaiholla. Se vois ihan hyvin olla mun elämää, jos olisin kohdannut sellaisen suomalaisen naisen, joka sellaista elämää haluaa. Olisin varmaan siihen sopeutunut. Mutta en usko että olisin niin onnellinen.
Luulenpa että mulle sopii huomattavasti paremmin juureton irtolaiselämä tempperamentisen ulkomaanelävän kanssa. Jolla aina polttaa maa jalkojen alla ja jolla on pää pilvissä. Sitä paitsi, ehtiihän sitä paikoillaan olemaan. Sitten vaikka eläkkeellä. Tai haudassa.
Ja näin on harvinainen angsti purettu kirjoittamalla. (en kyllä silti ihan vielä pysty sitä laukkua purkamaan. juon sen sijaan lisää kahvia.)
