Ha haa.

Edellinen ikakriisi-merkintani sai nakojaan pari kommenttia. Hah hah haa. Tiedetaan, etta olen vasta 27v (vasta!?! vasta?!). Ironia on leipalajini. Siitahan tassa onkin kyse, etta kaipaan teiniytta. Kun henkinen ika tuntuu olevan viela jossain 17 vuoden hujakoilla.

No juuh. Roomassa kaytiin viime viikolla. Oli hienoa. Kaytiin kaikki tavalliset turistikuviot lapi ja monta museota viela siihen paalle. Tahan aikaan vuodesta ei ollut onneksi pahoja jonoja mihinkaan ja ilmatkin suosi. Sattui myos huvittava tapaus. Oltiin matkalla Fontana di Trevilta espanjalaisille portaille mutta sattumoisin kaveltiin tasmalleen painvastaiseen suuntaan. Oltiin siina sitten jollain piazzalla mahdollisimman turistin nakoisina tuijotellen vuoroin karttaa, vuoroin katujen nimia, jotka eivat matsanneet ollenkaan, kun pari ystavallista italiaanoa pysahtyivat kysymaan, tarvittiinko kenties apua. Me tietenkin hyvin avoimina, sosiaalisina, luottavaisina ihmisina (not!) oletettiin etta ne ovat joko huijareita tai taskuvarkaita tai parhaimmassa tapauksessa piparin perassa olevia gigoloita. Kavi ilmi, etta he eivat ainoastaan olleet ystavallisia ihmisia, vaan toinen niista perati puhui melko hyvin suomea asuttuaan Suomessa 2 vuotta! Enpa olettanut tormaavani suomea puhuvaan italialaiseen keskella Roomaa sattumoisin, kaikkea sita sattuu. He sitten opastivat meidat espanjalaisille portaille ja silla niista eroon paasi. Hah.

Ruoka oli muuten taivaallista. Ja jaatelo. Eika siella niin kallistakaan ollut, kuin mita etukateen pelkasin, kun vain katsoi mihin meni syomaan. Olisi siella ollut myos baareja, joissa pieni olut maksoi 7€. Hah.

Nyt on kevat. Aurinkoista ja kivaa. Jotenkin tahan aikaan mun nuoruudenkaipuuni pahenee. Tai minka kaipuu se nyt olisikaan. Ei se oikeasti koti-ikavaakaan ole. Vanhan ja entisen kaipuuta.