Poytalaatikkokirjailijan tuskaa.

Mulla ei ole nykyaan enaa AIKAA. Ihmeellista sinansa. Sita ei moni uskoisi jos nakisi mut istumassa lahestulkoon joka ilta sohvalla kattomassa CSI:ta/luontodokumenttia/satunnaista leffaa. Mutta ajalla tarkoitan nyt aikaa olla yksin. Ja kirjoittaa.

Tiedan olevani jossain maarin outo. Mulla on outoja ajatuksia siita mita "saa" tai "voi" tehda ja mika on noloa. Esimerkki. Tama nettielama on musta tuntunut aina jotenkin nololta. En ole kertonut kellekaan IRL-kaverilleni pitavani blogia tai ylipaansa olevani rekisteroitynyt cityssa. Miksi? Eihan siina mitaan noloa ole. Mutta silti. En halua kertoa. En halua kenenkaan lukevan satunnaisia tekstejani. Siis kenenkaan tutun. Jo ennen nettielamaa kirjoittelin erilaisia teksteja. Tarinoita tai whatever. Sitakaan en halunnut kellekaan sanoa enka todellakaan olisi antanut kenenkaan niita lukea. Ja nyt kun mulla ei ole juuri ollenkaan aikaa olla yksin, en "voi" kirjailla. Kun ei sita havettavaa tapaa voi paljastaa esimerkiksi rakkaimmalleni.

Jotenkin kirjoittaessani tunnen olevani kaikkein paljaimmillani. (en nyt tarkoita tata blogia. taalla yleensa jauhan vain paskaa. kun tatakin jotkut nettitutuista irl-tutuiksi muodostuneet ihmiset saattavat lukea.) Olen joissain asioissa tosi sisaanpainkaantynyt. Enka halua kenenkaan nakevan sita puolta itsestani. Ja nyt. En voi purkaa naita omituisia aatoksiani. Kaipaan. Kaipaan. Kaipaan.