Sosiaalisesta elamasta. Tai sen puutteesta.

On tassa taas mietiskellyt. Ystavyytta tai kaveruutta. Ei ole oikeastaan moneen vuoteen enaa tutustunut sellaisiin uusiin ihmisiin, joista olisi tullut laheisia ystavia. Osittain tietenkin johtuu tasta mustalaismaisesta elamantyylista - maisemanvaihdos tarkoittaa yleensa sita, etta uudet tuttavuudet jaavat taakse ja ellei ole ehtinyt tutustua oikein todella syvasti ja kokea sielunveljeytta/sisaruutta niin ei yhteytta tule enaa pidettya kun valilla on tuhansia kilometreja. Vanhat ystavat pysyvat edelleen ystavina, vaikkei tavattaisi kuin pari kertaa vuodessa. Sen lisaksi yhteytta pidetaan vain mailaamalla/messengerilla mutta fyysisesta valimatkasta huolimatta ystavyys sailyy.

Niiden uusien ystavien puuttuminen ei valttamatta riipu pelkastaan maisemanvaihdoksesta. Olen tietoisesti yrittanyt muodostaa taallakin ystavapiiria kun taalla kuitenkin hetki jo ollaan oltu. Ehka olen ite kuitenkin jotenkin liian sisaanpainkaantynyt. Ollaan vaimokkeen kanssa liiankin tyytyvaisia toistemme seuraan. Ja onhan tassa toki niin paljon kaikkea muutakin ja tahtoo se sosiaalinen elama jaada. Kun kaveri pyytaa jonnekin, on itsella jotain muuta. Kun itse yrittaa jarjestaa jotain, niilla muilla on jotain muuta. Silloin nuorena (hah. hah. hah. synkkaa psykonaurua.) opiskelijanahan sita hengasi paljon kavereiden kanssa. Kun ei ollut vakavaa suhdetta eika toita. Nyt on vaikeampaa loytaa aikaa.

Mulla on kai jenkkisarjojen myota syntynyt ihmeellinen illuusio ystavavyydesta. Tyyliin frendit-sinkkuelamaa-Lkoodi. Etta pitaa olla isohko kaveriporukka joiden kanssa hengataan kaiket paivat ja ollaan niin laheisia niin laheisia. Jos yksi synnyttaa, koko kaveriporukka on synnytyssalissa. Jos yhden isa kuolee, koko kaveripiiri on hautajaisissa. Ja niin edelleen. Onko kenellakaan "aikuisella" oikeasti sellaista kaveripiiria? Onko sellaista olemassa vai onko se vain harhaa?