He hee

Miksi en mä nuorempana osannut jäsennellä niitä mustimpia tuntemuksia...nyt kun olen jutellut olostani lähimmilleni, yhtäkkiä tuntuu kuin se selässä oleva reppu olisi kevyempi...lisäksi tiedän ettei tämä tunne mitenkään uniikki ole, mun ystäväpiiri on siunattu ihmisillä jotka itsekin katselevat elämää laajemmin, että ei sitä ainoa äärilaitojen koluaja ole.

Nyt sitä vaan ajattelee että olisiko päässyt helpommalla jos silloin olisin osannut puhua...muistan kun silloinen ystäväni sanoi itkien että hänestä tuntui pahalta kun en luottanut...mä ajattelin vaan silloin etten viitsi kuormittaa läheisiä mun tunteilla enkä tajunnut että miten paljon aiheutin murhetta ihan sillä kun työnnän pois ja yritän selvitä yksin.

Mutta ehkä mun piti oppia vaan kantapään kautta ja menettämällä niitä läheisiä jotka eivät jaksaneet katsella sitä mun umpioitunutta itsevihaa, että mun täytyy itse antaa mahdollisuus luottaa ja päästää lähelle niin hyvässä kuin huonossa.
Ja sitten mun on opittava olemaan enemmän aktiivinen ystävieni suhteen myös hyvässä kuin huonossa...uppudun välillä liikaa tähän arkeen mitä pyöritän...että siinä mielessä city on aika hyvä keksintö, koska täältä olen saanut sydänystäviä ja oman kullan, tuolla oikeassa elämässä taidan vaikuttaa aika särmikkäältäkin enkä ihan niin yhtä helposti lähestyttävältä...täällä taas on voinut kirjoittaa niitä tuntojaan että tulee se herkempikin puoli esille eikä aina vaan ne särmät. Tai jotain.

Kiitos enivei mun mussukat <3