Elokuvat

Elokuvatonta elämää  5

En ole käynyt leffateatterissa lähes kahteen viikkoon, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika olla puutteessa. Ei ole sattunut työkeikkoja kohdalle, tai sitten en ole ennakkonäytöksiin jostakin syystä päässyt ja kollegat ovat.

Olisin toki voinut käydä normaalinäytöksissä, mutta enpä vaan ole viitsinyt käydä. Katsottavaa toki olisi ollut, kuten vaikkapa kehuttu erilainen romanttinen komedia 500 Days of Summer.

Normaalinäytöksissä on kuitenkin yksi huono puoli: niissä on yleensä yli kymmenen ihmistä. Pilalle hemmoteltu kriitikko kärsii keskellä elokuvarahvasta. Lähistöltä löytyy aina ainakin yksi hullu höpöttäjä, kännykkäaddikti tai karkkipaperiterroristi.

Uskokaa pois, kun vakuutan, että niitä kännykkäviestejä ei tarvitse tarkastaa kesken elokuvan. Ette te ole niin tärkeitä ihmisiä. Ketään ei kiinnosta juonikommenttisi ja pärjäät kyllä taatusti kaksi tuntia ilman puolta kiloja sokeriherkkujakin.

Ihmiset käyvät elokuvissa aivan väärin. Tavallisin perusvirhe on lähteä leffaan kaveriporukassa iltaa viettämään. Elokuva on tällöin lähinnä pakollinen paha, tekosyy lähteä ulos. Leffaan ei silloin juurikaan keskitytä, vaan tärkeintä ovat kaverit. Itse jäisin silloin kyllä mieluummin kotiin pelaamaan lautapeliä.

Jos leffaan otetaan kaveri, niin sitten vain yksi. Tämä kaveri pitää olla samanlainen kuin minä itsekin. Eli elokuvan ajan hän katsoo elokuvaa, eikä höpötä mitään muuta. Ihannetapauksessa teatterissa ollaan aivan yksin. Silloin elokuvasta saa eniten irti. Onneksi meillä nörteillä ei ole elämää, joten ei ole ystäviäkään, joten ei ole leffahäiriköitäkään omasta takaa.

Paras paikka teatterissa on salin noin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, keskellä. Eli jos tuolirivejä on 18, paras paikka on riveillä 5-7. Aivan taakse menevät ovat ymmärtäneet koko elokuvan ja leffateatterin idean väärin. On aina parempi kokea enemmän kuin vähemmän.

Täytyy kuitenkin myöntää, että komediat on hyvä kokea tavisnäytöksissä. Nauru nimittäin tarttuu. Viiden vakavamielisen kriitikon näytöksissä komedia saattaa tuntua vähemmän hauskalta kuin onkaan.

Tänään on pakko katsoa jotain omalta valkokankaalta, tai kylmä kalkkuna iskee päälle. Reservoir Dogsia en ole vielä brurayltä nähnyt, vaikka lätty on odottanut tuossa vieressä jo kuukauden. Muuten, minä uskon tippaukseen.


Missä pornoleffahitit?  3

Whitney Houstonin I Will Always Love You (The Bodyguard), Survivorin Eye of The Tiger (Rocky), Celine Dionin My Heart Will Go On (Titanic), lähes kaikki Bond-tunnarit. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Maailma on täynnä leffoja, joiden tunnusbiisi on noussut radiohitiksi ja sinkkulistojen kärkeen.

On draamoja, siirappisia rakkausleffoja, komedioita, kauhuelokuvia ja jännäreitä, joissa soineet kappaleet ovat nousseet hiteiksi. Mutta missä pirussa ovat pornoleffahitit?

USA:ssa pornoelokuvien myynnin ja vuokrauksen liikevaihdoksi arvioitiin 3,6 miljardia dollaria vuonna 2006. Toki Hollywood-koneisto pystyy yli kymmenen kertaa suurempaan liikevaihtoon vuosittain ja vielä suurempiin tuotantopanostuksiin, mutta tyhjäpäisellä yleistyksellä pornoteollisuus voisi ihan mainiosti tuottaa joka 30. leffahitin maailmalle, jos siellä panostettaisiin jälkiläähätysten lisäksi myös soundtrack-tuotantoon.

Nythän kyseenomaisissa taideleffoissa soi usein yhdellä syntikalla tehty hissimusiikki, poislukien toki 1970-luvun filkat, jolloin taustalla puskee parhaimmillaan erinomaisen hikinen takaa-ajo-funk, esimerkiksi tällainen: http://www.youtube.com/watch?v=tNcskHlvc2c .

Mutta miettikääpä, mitä tapahtuisi, jos taustalla soisikin vaikka HIMin uusin single. Siinäpä keräisi bändi varmuudella uusia kuuntelijoita, julkisuutta ja paheksuntaa (mikä on aina hyvä myyntiluvuille). Yksi ongelma kuluttajien kannalta olisi tietenkin se, että tuskinpa sitä äidilleen haluaisi kertoa, missä leffassa uuden, mielettömän hyvän biisin on oikein kuullut.

Jottei totuus unohtuisi, ovathan eroottisten elokuvien soundtrackit joskus menestyneetkin, mutta siitäkin on jo vuosikymmeniä. 1970-luvun puolivälin tietämillä kolmen ensimmäisen Emmanuelle-leffan soundtrackit olivat hittiskamaa. Ja ne ovat edelleen: Lily Allenkin sämpläsi Emmanuelle I:ssä olleita Pierre Bacheletin sävelmiä vuonna 2006.

Mutta nyt bändit ja levy-yhtiöt. Jään odottamaan sitä pokehittiä.


Me tosielämän sotarikolliset  7

Muutama päivä sitten Yle uutisoi melko raflaavalla otsikolla: "Moni pelaaja olisi sotarikollinen oikeassa elämässä". Jutussa kerrotaan, että jos sodassa oikeasti tehtäisiin niin kuin useissa peleissä, se olisi sotarikos:

[LAINAUS]Useat sotakohtauksia sisältävät pelit sisältävät sotarikoksiksi luokiteltavaa materiaalia. Ihmisoikeusjärjestöjen tutkimuksen mukaan suosituissa peleissä muun muassa tapetaan siviilejä, kidutetaan vankeja ja tuhotaan mielivaltaisesti ihmisten koteja ja rakennuksia.[/LAINAUS]

On vähän vaikea ottaa juttua vakavasti. "Hyvät hyssykät, fiktio on epärealistista!" Ai, älä? On eittämättä totta, että useimmissa pelissä sotakohtaukset -- ja suunnilleen kaikki muutkin kohtaukset -- ovat monella tavalla epärealistisia, eikä teoilla ole oikeita tai loogisia seurauksia. Tällä hetkellä peleissä käsitellään näitä asioita lähinnä toimintaleffojen tasolla, ja se on sääli -- ei siksi, että niitä käsiteltäisiin jotenkin "väärin", vaan siksi, että olisi mukavaa, jos valikoima olisi monipuolisempi.

Ymmärrän myös sinänsä tutkimuksen tarkoitusperät. Otan ihmisoikeuskysymykset hyvin vakavasti, ja minusta on sikäli mukavaa, että asiaa pidetään tärkeänä... mutta minusta on ärsyttävää ja turhauttavaa, että asiaa käsitellään tällä tasolla ja näillä asenteilla. "Moni pelaaja olisi sotarikollinen!" Niin, mutta kun ei ole, koska se ei tapahtunut oikeasti.

Tuntuu jälleen kerran siltä, että peleihin yritetään soveltaa sellaisia standardeja, joita ei edellytetä muulta fiktiolta ja viihteeltä. Yhtä hyvin voitaisiin olla hurjan huolestuneita siitä, että miten nyt voi olla niin, että jos Bruce Willis on muka poliisi, hän vaan juoksentelee ympäriinsä ampumassa epäiltyjä, vaikka tosielämässä häkki heiluisi jo ensimmäisen kohtauksen jälkeen! Tosielämässä Carrie Bradshaw olisi loputtomasti soutava ja huopaava oman navan tuijottaja, jonka käsitys riippumattomasta naiseudesta rajoittuu siihen, että saa ihan itse päättää, minkä kenkäparin ostaa. Ace Ventura voi naurattaa telkkarin ruudulla pelleillessään, mutta tosielämässä moinen kaveri olisi suunnilleen samassa sosiaalisessa asemassa kuin se housuihinsa paskonut tyyppi, joka riiteli viime perjantaina Kampissa jonkun näkymättömän tyypin kanssa -- tai ehkä liikennemerkin, johon nojasi. (En jäänyt seuraamaan tapahtumien kehitystä.) Ja jos tosielämässä pukeutuu outoon teema-asuun ja viettää yönsä hakkaamalla tajuttomaksi tyyppejä, joiden toiminta rikkoo henkilökohtaista moraalikäsitystä, voin vakuuttaa, ettei paikallinen poliisilaitos laita katolleen suurta valonheitintä, johon on maalattu tyypin oma logo -- ja jos laittaisikin, se logo ei näkyisi taivaalla.

Juttu on myös sikäli harhaanjohtava, että useimmissa sotapeleissä ei ole siviilejä lainkaan. Toisin kuin tosielämän sotilasoperaatioiden suunnittelijat, sotapelien tekijät yleensä pyrkivät välttämään siviilikuolemia -- etenkin sellaisia, joissa pelaaja itse on niistä vastuussa. Se ei tosin johdu mistään vahvasta moraalisesta kannasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että liian rankka sisältö tuo helposti mukanaan rajoituksia siihen, missä peliä voi myydä, joka taas vaikuttaa suoraan tuloihin. Kuten aina, lopulta kaiken takana on kaikkivoipa dollari.


Kattilat täynnä puuroo  3

Minulla ei ole mitään joulua vastaan, enkä ymmärrä ihmisiä, joilla on. Joulun vastustaminen muka-coolien ihmisten muka-älykästä kevytkapinaa, jolla halutaan korostaa itsensä muka-omaperäisyyttä.

Minulle on teille uutisia, joulun vihaajat: Olette yhtä omaperäisiä kuin myöhästyvä kaukoliikenteen juna, kaupassa itkevä vauva ja juoppo nakkikioskin jonossa. Olette myös täsmälleen yhtä ärsyttäviä.

Jos joulu ei kiinnosta, se ei ole mikään hyvä syy yrittää pilata muiden joulunviettoa. Älkää sitten viettäkö, kukaan ei pakota.

Kukaan ei pakota myöskään katsomaan jouluelokuvia. Paitsi isät ja äidit, jotka raahaavat lapsensa puoliväkisin niitä katsomaan. No, mieluummin leffateatteriin kuin joulukirkkoon ahdasmielistä taikauskoa oppimaan.

Tämän vuoden jouluelokuvakausi tuli jo korkattua Saiturin joulu 3D:llä. Kotimainen Joulutarina palaa teattereihin jo kolmatta kertaa. Joulutarina onkin siinä mielessä erilainen jouluelokuva, että sitä kehtaa katsoa ihan vain elokuvanakin, eikä vain jouluteemansa vuoksi.

Jossakin päin Suomea voi nähdä myös viime vuoden jouluhittianimaation Niko - lentäjän poika. Se on keskinkertaisin Disney-elokuva, jota Disney ei ole koskaan tehnyt.

Näiden lisäksi on tulossa iso joukko lasten ja koko perheen elokuvia, jotka eivät sinällään ole joululeffoja. Ne vain perinteisesti kuuluvat joulunajan ohjelmistoon. Päinvastoin kuin joku on joskus väittänyt, lapsia voi aliarvioida. Helpostikin. Itse asiassa lasten aliarvioiminen on miljardiluokan bisnes.

Kaikkien aikojen paras jouluelokuva tulee kuitenkin telkkarista. Frank Capran Ihmeellinen on elämä (http://akas.imdb.com/title/tt0038650/) floppasi ilmestyessään pahasti. Lukuisten ja säännöllisten tv-esitysten vuoksi Ihmeellinen on elämä nousi uuteen arvoon ensin USA:ssa ja myöhemmin muualla länsimaissa. Ihmeellinen on elämä on siirappisen imelä, epäuskottavan optimistinen ja naiivin inhimillinen elokuva. Ja hyvä niin.

Kaikkien aikojen huonoin jouluelokuva on Santa Claus Conquers the Martians (http://akas.imdb.com/title/tt0058548/) vuodelta 1964. Internet Movie Databasen käyttäjien mukaan se kuuluu sadan kaikkien aikojen huonoimman elokuvan joukkoon. Enkä väitä vastaan, vaikka olen nähnyt myös joukon Pekkoja ja Körmyjä.


Saakutin Baseballs!  3

En ole mikään cover-biisien ystävä. Ja sekös ketuttaa, että Suomen virallisen albumilistan kärkipaikan on valloittanut cover-bändi jo kolme viikkoa putkeen. Se saksalainen fiftari-rockabillytrio The Baseballs.

Pari vuotta sitten bändin pystyyn pistänyt kolmikko on keksinyt pyörän uudestaan. Strike!-ensilevyllä soi rock and roll -versiot niin Rihannan Umbrellasta kuin Katy Perryn Hot N Cold -hitistä. Lisäksi kyytiä ovat saaneet Beyoncé, Robbie Williams ja Roxette(!).

Idea on ensimmäiset kuusi ja puoli minuuttia ihan hauska, mutta jo tunnin kuuntelun jälkeen brylkreemi ja nahkarotsi lentävät takaisin varastoon – samaan paikkaan The Baseballsin levyn kanssa. Eihän kukaan jaksa nauraa samalle vitsille kolmatta kertaa – oli se kuinka hyvä tahansa.

Ja onhan maailmassa toki hyviäkin cover-biisejä, kuten Bob Dylanin tehtailema All Along the Watchtower, joka toimii edelleen enemmän kuin mallikkaasti Jimi Hendrixin hoteissa. Mutta The Baseballs ei moiseen valitettavasti pysty ja jää samalle melko kertakäyttöiselle tasolle kuin lähes kaikki muutkin cover-artistit, kuten vaikkapa Smurffit.

Tai no ei nyt ihan. Ensimmäiseksi The Baseballs tuskin pääsee Suomessa koskaan sille tasolle kuin nuo pienet siniset ukkelit, joiden levyjä on jo yli 750 000 kipaletta. Lisäksi Smurffit pesevät saksalistrion siinä, että sentään sanoitukset on tehty uusiksi (Chisun Mun koti ei oo täällä on vääntynyt Tanssii Smurffien kanssa Vol 16 -albumilla muotoon Mun koti ei oo läävä).

Ja jos haluaa nauttia kotimaisesta Rihanna-coverista, niin itse suosin ainakin Sir Iivon versiota Umbrellasta. Tälle olen naureskellut jo kaksi kertaa:

http://www.youtube.com/watch?v=ryPHxrybVc8&feature=fvw


Koirat haukkuu, karavaani kulkee  5

Palatakseni vielä hiljattain mainitsemani Modern Warfare 2:n pariin: huomasin, että pelin pc-versio on valmistajansa mukaan myynyt jo ensimmäisellä viikolla paremmin kuin edellisen osan pc-versio.

Pc-pelimyynti on jo pitkään ollut kriisissä, ja merkittävin yksittäinen syy on piratismi. Se on sinänsä nurinkurista, että konekanta on paljon suurempi kuin millään pelikonsolilla, joten potentiaalisia asiakkaita on paljon enemmän, mutta kun pelin kuin pelin saa helposti ilmaiseksi netistä, kynnys ostaa se rahalla kaupasta on monelle varsin korkea. (En nyt aio tässä välissä tarttua piratismiin sen tarkemmin, kunhan pohjustelen varsinaista asiaani.)

Tässä tapauksessa peli kuitenkin on ilmeisesti myynyt ihan mukavasti. Se on sikäli huvittavaa, että ennen pelin julkaisua pc-pelaajien parissa nousi erityisen suuri poru ja valitus, koska... no, äh, se ei ole kovin mielenkiintoista; oleellista on, ettei peli tee tiettyjä verkkopelijuttuja sillä tavalla, johon pelaajat ovat tottuneet. Asiaa protestoitiin boikottiuhkauksilla ja yli 220 000 nimeä sisältävän addressin voimalla. Kyseessä oli siis asia, joka ihan oikeasti vitutti ihmisiä.

Mutta se ei kuitenkaan näy myynnissä, ja tämä alleviivaa hyvin internet-keskustelujen luonnetta: se, että joku valittaa jostain suureen ääneen ja saa kannatusta ei automaattisesti tarkoita sitä, että kyseessä olisi sellainen asia, jolla olisi todellista merkitystä esimerkiksi kyseisen tuotteen myynnin kannalta.

Netissä puheet saavat paljon enemmän painoarvoa ihan vain siksi, että siinä missä kavereiden parissa tehty hölmö heitto katoaa eetteriin, jossain keskusteluryhmässä se jää paikalleen kaikkien nähtäville provosoimaan lisää keskustelua. Sen sanoja löytää itsensä helposti tilanteesta, jossa puolustaa aiempia puheitaan suu vaahdossa, vaikka se ei sanomishetkellä ollutkaan oikeasti mikään vahva ja harkittu mielipide. Toinen vaihtoehto olisi myöntää puhuneensa hölmöjä, ja sehän ei nyt vain käy.

Lopulta kuitenkin mennään sinne kauppaan ostamaan se peli ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska se länkytys ei lopulta kuitenkaan edusta omaa kantaa, tai ainakaan asia ei ole niin haudanvakava, kun äkillisessä kiukunpuuskassa tuli sanottua. Ylipäätänsä netissä ihmiset ovat kovia tempautumaan mukaan -- varsinkin, jos jostain voi valittaa. Yleensä tähän liittyy joko täydellinen tietämättömyys asiaan liittyvistä käytännön seikoista tai siitä, miten maailma ylipäätänsä toimii.

Synkkä tosiasia on, että kommentointikynnys laskee suunnilleen samaa tahtia kuin älykkyys, joten yleensä on todennäköisempää, että kommentin jättää joku mouhottava lihapää kuin henkilö, joka on esimerkiksi miettinyt asiaa etukäteen. Oikeasti fiksut ihmiset eivät yksinkertaisesti koe tarpeelliseksi aloittaa huutamista heti, kun jokin osuu siihen kiukkurefleksiin, vaan he ovat kiinnostuneita esimerkiksi siitä, näyttävätkö he ääliöiltä, jos eivät tiedäkään, mistä puhuvat. Kyse ei edes ole siitä, voidaanko heidät tunnistaa vastauksestaan, vaan siitä, että siinä missä idiootti ei välitä, skarppi ihminen yrittää välttää mokailua. (Minun tekstejäni tietenkin kommentoivat vain älykkäät ihmiset. Fakta.)

Nämä ilmiöt kukkivat usein voimakkaimmin aktiivisissa harrastaja- ja fanipiireissä, joissa kaikkeen suhtaudutaan hyvin vakavasti – eli pelintekijöiden tapauksessa juuri siellä kohdeyleisön keskustassa. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että usein kimpaantuneiden osapuolien motiivit eivät ole aivan selkeitä: tässäkin tapauksessa tämä asia oli selvästi monelle vain yksi taistelu loputtomassa pc-pelaamisen ja konsolipelaamisen välisessä sodassa. Sitä käydään etupäässä osallistujien päiden sisällä, mutta valitettavasti se vuotaa usein internetiin muiden kiusaksi.

Mutta se, että tempaudutaan mukaan huutokuoroon ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että asia olisi valittajalle oikeasti tärkeä. Niinpä näistäkin protestoijista merkittävä osa hankki pelin heti sen ilmestyessä, vaikka tarkoitus oli boikotoida. Se nettinärkästys ei sitten kuitenkaan riittänyt siihen, että ihan oikeasti jätettäisiin väliin se peli, jota kaikki muutkin pelaavat. Kuten elämässä ylipäätänsäkin, puheiden ja tekojen välillä on melkoinen kuilu.

Tällaisessa ympäristössä ajatus asiakaspalautteesta on aika hankala: toisaalta niitä kuluttajia pitäisi tietenkin kuunnella, mutta on hyvin vaikea tietää etukäteen, mitkä niistä puheista ovat oikeasti merkityksellisiä. Pitäisi kai lähestyä asiaa niin, että jos valittajia on lukumääräisesti paljon, ainakin se on selvä merkki siitä, että peli kiinnostaa ja koskettaa monia. Ainakin Modern Warfare 2:n kohdalla tämä selvästi piti paikkansa.


Maailmanloppu tuli jo  4

Megabudjetin katastrofielokuvasta 2012 (http://www.youtube.com/watch?v=Hz86TsGx3fc) ei ollut ennakkonäytöstä, joten jouduin katsomaan sen työn puolesta normaalinäytöksessä rahvaan joukossa. Ei hyvä, mutta minkäs teet. Elokuva oli noin puolivälissä, kun katsoin ympärilleni ja aloin tuntea huonoa omatuntoa.

Minä sentään saisin palkkion tästä elokuvakeikasta mutta muut katsojat, nuo onnettomat pirulaiset vain menettäisivät kolmisen tuntia elämästään.

Silti Roland Emmerichin ohjaama 2012 tarjosi useita upeita elokuvanäkymiä, jopa komeimpia koskaan näkemistäni. Maapallo tuhoutuu voimalla ja tyylillä, johon vain Hollywoodin erikoisteammattilaisten parhaimmisto pystyy. Kunnioitan ja ihailen tätä ammattitaitoa.

Hieman itseäni toki huvitti se, että Yhdysvaltoja ja ydinperhettä puolustaa saksalainen homoseksuaali, mutta se on nyt sivuseikka. Sen sijaan elokuvan pituus ei huvittanut itseäni lainkaan. Tunti pois ja siinä olisi voinut olla jämäkkä ja timantinkova Hollywoodin viihdepaketti.

Tämän blogin alussa on YouTube-linkki, josta löytyy 2012:n traileri. Se kestää vajaat kolme minuuttia. Kun katsot sen, säästät paitsi lippurahat, niin myös runsaasti aikaa. Tuossa trailerissa nimittäin on kaikki se hurja ja komea, jonka vuoksi 2012 jonkin aikaa ja toisinaan viehättää.

Toki elokuvassa on komeita erikoistehosteita ja action-kohtauksia valtavasti enemmän, mutta ne ovat vain tuon saman massiivisen tuhon kertausta. Kohtaus on eri, mutta se näyttää melkein samalta. Jokainen saman kertaus vaikuttaa katsojaan aina vain vähemmän. Kun sama temppu tehdään kolmannen tai neljännen kerran, se saa aikaan enää vain haukotuksen.

Hollywoodin toimintaelokuvien suurin ongelma on se, että niissä ei tapahdu juuri mitään. Hösötystä on toki paljon, mutta tapahtumista puuttuu jännitys ja kiinnostavuus. Siksi action-leffa on yleensä tylsää katsottavaa. 2012 toki päihittää Transformers 2:n 6-0 mutta niin päihittää kohtalaisen rankka ripulikin.

Olen odottanut kohta jo 20 vuoden ajan messiasta, joka keksisi toimintaelokuvan uudelleen. 1990-luvun alussa luulin, että hän olisi ranskalainen Luc Besson. Leon ja Nikita toimivat yhä viiden tähden arvoisesti, mutta siihen homma sitten jäikin.

1990-luvun lopulla olin varma, että uudistuksen tekisivät Wachowskin veljekset. Matrix iski kuin 1 000 001 volttia. Mutta Matrixin jatko-osat paljastivat, että sokea kanakaksikko olikin vain sattunut löytämään Matrixin kokoisen kultajyväsen.

Juuri nyt jyrää Michael Bay -koulukunta, joka ei välitä mistään muusta tippaakaan kuin erikositehosteista ja valtavasta hulinasta. Naispääosan esittäjän tissien esittelyyn panostetaan enemmän kuin käsikirjoitukseen.

Luulisi, että jos elokuvan budjetti on 180 miljoonaa dollaria, siitä voisi ottaa yhden miljoonan käsikirjoituksen hiomiseen. Mutta ei, sillä miljoonalla ostetaan mieluummin Michael Baylle uusi lippalakki, johon on kirjailtu timantein teksti "I just don't fucking care."


Abreu in the UK  9

SCANDINAVIA'S LATEST DANCE POP SUPERSTAR!!

Näin julistaa Anna Abreun Britteihin suunnattu YouTube-kanava. Niinpä niin. Suomi on nyt vallattu, joten yhteensä lähes 200 000 albumia myynyt Ex-Idols-typy siirtyy valloittamaan maailmaa. Haastavahko tehtävä alkaa siis Briteistä, jossa mimmin kakkoslevyn hittisinkku Vinegar julkaistiin viikko sitten promoversiona.

Mutta mitä "Abreun single julkaistiin Briteissä" konkreettisesti tarkoittaa (samaa kysyi minulta Cityn vastaava päätoimittaja)? Tässähän voi olla paljon melua tyhjästä, koska yleisesti ottaen kuka tahansahan voi julkaista mitä tahansa missä tahansa. Soitetaanpa Sony Musicille asian valaisemiseksi. Eli neiti Abreun tapauksessa homma menee seuraavanlaisesti:

Julkaisusta vastaa Brittien päässä Sony Musicin paikallinen yhteistyökumppani Upside Records. Suomen Sony Musicille hommasta ei koidu suoria kustannuksia muuten kuin työajallisesti (hyväksyvät kuulemma remixit sekä muut artistiin liittyvät PR-materiaalit).

Ja mitä itse biisiin tulee, niin kyseessä ei ole se sama Vinegar, joka tukki radioaallot ja valloitti Suomen sinkkulistan kärkiposition seitsemäksi viikoksi reilu vuosi sitten, vaan alkuperäistä jykevämpi remiksaus. Paikalliseen makuun sopivaksi biisin on rukannut Buzz Junkies -kaksikko, joka on aiemmin tuunaillut kipaleita esimerkiksi Pinkille, Septemberille ja Darudelle.

Tällä hetkellä promokierros jo on kovassa vauhdissa. Vinegar-musiikkivideo pyörii Briteissä hyvällä rotaatiolla jo kuudella paikallisella musakanavalla. Seitsemän remiksausta sisältävä Vinegar-sinkku julkaistaan virallisesti 22.11. ja Now-albumi pari viikkoa myöhemmin.

Levyyn liittyvistä markkinointiponnisteluista ei ole vielä sovittu, mutta niitä on mitä todennäköisimmin luvassa, sillä kuulemma myös Abreu on sitoutunut lähtemään Britteihin asti promoamaan levyään. Ja ainakin paikallinen levylafka on innoissaan Abreusta ja uskovat mimmin breikkausmahdollisuuksiin.

Mitä mieltä sinä olet, onko Abreun musiikki niin kiinnostavaa, että se menee läpi Briteissä?

Minähän olen sitä mieltä, että tulokset näemme myöhemmin, mutta oli taustakoneisto millainen tahansa, niin loppujen lopuksi menestys riippuu vain yhdestä asiasta:

Kuka haluaa panna Annaa – omaan levysoittimeensa?

PS. Anna Abreun Vinegar (Buzz Junkies remix) löytyy ainakin täältä:
http://www.youtube.com/user/AnnaAbreuUK


3d or not to 3d  3

Tehän tiedätte suomen kielen kolme kauneinta sanaa? Ne ovat peräkkäin lausuttuna "mitäs", "minä" ja "sanoin". Tuo ihanan ylimielinen heitto on osoitus omasta nerokkuudesta ja siitä, miten muut olivat väärässä. Itse pääsin viimeksi nuo sanat mainitsemaan Saiturin joulu 3D:tä katsoessa. Elokuva sai aikaan erikoisen ilmiön: se sai minut ymmärtämään Hollywood-pomojen bisnesajattelua ja pisti epäilemään elokuvan tekijöiden, siis taiteilijoiden, kyvyttömyyttä.
En missään nimessä inhonnut elokuvaa, enkä pitänyt sitä edes huonona. Oikeiden ihmisten liikkeiden mukaan animoitu 3d-elokuva oli harvinaisen kunnianhimoinen versio Charles Dickensin kuuluisasta joulutarinasta. Alkuperäisteosta oli muutettu hyvin vähän.
Mutta kuka kumma muka haluaa nähdä koko perheen jouluelokuvana tummasävyisen synkistelyn, jonka hurjimpina hetkinä vähän herkemmät katsojat tahrivat alushousunsa? Eli mitäs minä sanoin. Saiturin joulu 3D on floppi.
Eihän 30 miljoonaa taalaa ensi-iltaviikonloppuna USA:ssa sinällään huono tulos ole. Paitsi että on silloin, kun elokuva on maksanut 180 miljoonaa. Mihin ihmeeseen ne rahat ovat oikein menneet? Elokuva on niin tumma, siis ihan fyysisesti, että tuosta rahasta vain 20 miljoonaa näkyy valkokankaalla. Mukana on myös ovelia visuaalisia jippoja, mutta paljon kivempi olisi ollut, mikäli ne olisi voinut nähdä kunnolla.
Ohjaaja Robert Zemeckis ei ole noita rahoja omasta pussistaan esiin kaivanut. Kyllä jonkun studiopomon olisi pitänyt sanoa, että "kuulehan, Zeme, tästä leffasta tulee persnettoa, joten eiköhän pistetä vähän iloa ja valoa peliin".
Persnetto tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tällaista elokuvaa juurikaan kaipaa. Koska Saiturin joulu 3d:llä on merkitystä vain viihdeteollisuuden tuotteena, elokuvan olisi pitänyt olla katsojaystävällisempi. Sanon sen sanan suoraan: kaupallisempi. Lopputulos ei kuitenkaan klassikoksi nouse tulevinakaan vuosina.
Muuten, mitä mieltä te olette tästä 3d-jutusta? Itse alan olla kyllästynyt siihen jo nyt. Elokuva on elokuva ja tivoli on tivoli. Omien havaintojeni mukaan 3d:stä hyötyvät vain susipaskat toimintaelokuvat. 3d:nä ne ovat vähän vähemmän sysipaskoja. Esimerkiksi Up ja Coraline toimivat ihan yhtä hyvin 2d:äkin. 3d ei kuitenkaan draaman sääntöjä mitenkään muuta.
Annan 3d:lle aikaa vielä James Cameronin hypetettyyn scifi-seikkailuun Avatar asti. Jos Avatar ei saa minua tulemaan housuihini, julistan koko 3d:n turhaksi muoti-ilmiöksi.


Miksi peleissä tykätään tapella  10

Edellisen merkintäni kommenteissa esitettiin erinomaisen hyvä kysymys. Meinasin ensin vastata aiheeseen siellä, mutta vastauksen venyessä ja paisuessa kuin pullataikina päätin tehdä siitä oman merkintänsä. Kysymys kuului siis seuraavasti:

[LAINAUS]Kuitenkin olen ihmetellyt, että miksi kaikkien parhaiden pelien sisältö on tappaminen. On olemassa hyviä väkivaltaelokuvia, mutta myös runsain määrin loistavia elokuvia, joissa väkivaltaan ei edes viitata. Peliteollisuuden puolella lähes kaikki menestyneimmät pelit (urheilupelejä lukuunottamatta) perustuvat lähes yksinomaan väkivaltaan. Onko mahdotonta tehdä hyvin menestynyttä, laadukasta peliä, johon ei sisällytettäisi väkivaltaa? Onko todella niin, että menestyneiden, aikuisille tarkoitettujen videopelien ainoat mahdolliset sisällöt ovat teurastus ja urheilu?[/LAINAUS]

No... totta kai minkä tahansa pelin voi tehdä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kysyjä mainitsi elokuvat, ja niitä voikin käyttää aika hyvin vertauskohtana. Niissä on kuitenkin erinäisiä hyvin tärkeitä eroja: hyvän leffan voi ihan oikeasti tehdä sillä, että on esimerkiksi 50 000 euroa, pari kohtuullista digivideokameraa ja intohimoa. En tietenkään väitä, että hyvän leffan tekeminen on helppoa, mutta nykyisin tällainen projekti on teoriassa suunnilleen kenen tahansa asian omakseen ottavan tyypin tai pienen ryhmän toteutettavissa.

Mutta nykystandardien mukaiset pelit ovat paljon, paljon monimutkaisempia. Niitä ei voi helposti tehdä amatööritasolla. Vaikka ammattilaistason leffamaakari toki tekee paljon parempaa jälkeä kuin joku satunnainen tyyppi, tietyt perusteet voi oppia kuka tahansa melko nopeasti ihan vain kokeilemalla. Samaa ei voi sanoa peleistä, joissa hyvin yksinkertaistenkin asioiden ("tässä on peliukko, joka voi kävellä ympäriinsä ja jutella tyypeille", vaikkapa) toteuttaminen vaativat melko rankkaa teknistä osaamista. Toisin sanoen, tarvitaan erikoistunutta ammattitaitoa, ja tietenkin melko tehokkaita tietokoneita ja erikoistuneita ohjelmistolisenssejä.

Koko homma vaatii myös merkittävästi elokuvia enemmän aikaa ja vaivaa. Peleiltä vaaditaan paljon useiden eri alojen erikoisosaamista: on grafiikkaa, animaatioita, musiikkia ja äänisuunnittelua, siitä varsinaisesta ohjelmoinnista puhumattakaan, ja kaiken tällaisen toteuttaminen vaatii helposti kymmeniä tai satoja miestyövuosia. Isoissa projekteissa tarvitaan erikseen ääninäyttelijät, ja käsikirjoituskin pitäisi saada aikaan. (Tyypillisen puolitoistatuntisen leffan kässäri on noin 90 sivua, tarinavetoisessa pelissä sivuja voi hyvin olla vaikkapa yli 500.)

Tämä kaikki tietenkin vaatii rahaa, tyypillisesti miljoonia euroja. Ja jos joku panee sellaiset hynät likoon, sille pitäisi saada myös vastinetta, eli voittoa. Synkkä tosiasia on, että ammuskelu ja toiminta myy ja kiinnostaa, joten sitä myös tehdään. On ihan mahdollista, että oikein tehtynä jokin täysin erilainenkin peli voisi olla suurhitti, mutta kukaan ei ole kovin kärkäs rahoittamaan moista kokeilua.

Myös pelien interaktiivisuus tuo mukanaan haasteita. Kiihkeä oikeussalidraama toimii leffana siksi, että se on hallittu ja armoton kokonaisuus, jossa katsojaa viedään dramaattista polkua pitkin. Pelinä se on kuitenkin hyvin vaikea toteuttaa: mitä interaktiivisempi kohtaus on, sitä vaikeampaa on pitää yllä painetta, koska pelaaja voi helposti katkaista dramaattisen hetken esimerkiksi ohjaamalla hahmonsa pois paikalta. Silloin ei jää käteen oikein mitään.

Elokuvassa voi melko helposti pitää dramaattista painetta päällä ei-interaktiivisessa keskustelussa tunnin tai kahden ajan, mutta kun kuluttaja on maksanut uudesta pelistä lähemmäs 70 euroa, sitä odotetaan, että riemua riittää esimerkiksi kahdeksaksi tai kymmeneksi tunniksi. Vähintään. Niinpä peliin tarvitaan jotain tekemistä, ja yllättäen toiminta ja taistelu on hyvä tapa pitää mielenkiinto yllä. Toiminnan ei tietenkään tarvitse olla väkivaltaa: se voi myös olla vaikkapa autolla kovaa ajamista tai näyttävää hyppimistä ja kiipeilyä, ja näitäkin löytyy peleistä yllin kyllin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pelejä voisi tehdä muillakin tavoilla. Kyllä voi, ja niitä tehdään aika paljonkin. On kaikenmoisia seikkailupelejä ja muita viritelmiä, ja etenkin indie-tasolla (joka on aiemmista puheistani huolimatta kyllä olemassa!) tehdään kaikenlaisia kiinnostavia ja joskus hyvinkin taiteellisen kokeilevia peliprojekteja. Mieleeni muistuu heti esimerkiksi The Graveyard, jossa pelaaja ohjaa vanhaa mummoa, joka kävelee hautausmaalla penkille. Peli panostaa tunnelmaan, ja onnistuu siinä hyvin. Tämä on toki melko äärimmäinen esimerkki, mutta otin sen esiin siksi, että se alleviivaa hyvin sitä, että pelejä pelataan myös siksi, että ne ovat haastavia ja jännittäviä. The Graveyard ei ole kumpaakaan; se on ihan mielenkiintoinen, lievästi interaktiivinen taideteos, mutta varsinaisena pelinä se on aika susi.

Kysymykseen ei siis ole mitään kovin helppoa vastausta. Uskon, että kun työkalut edistyvät pisteeseen, jolloin voidaan tehdä laadukasta pelisisältöä pienemmillä ryhmillä ja järkevillä tuotantoajoilla, tilanne muuttuu merkittävästi. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä kovin lähellä, ja siihen asti mennään markkinatalouden ehdoilla: tehdään sitä, joka myy, koska aina ennenkin on tehty niin. Voin vakuuttaa, että heti kun julkaisijat vakuuttuvat siitä, että toisenlaisille peleille on riittävä yleisö, niitä myös aletaan tehdä. Kysymys kuuluukin, onko sellainen yleisö ihan oikeasti olemassa? Jos joku ihan oikeasti tekee dramaattisen salonkipelin, myydäänkö sitä esimerkiksi neljä miljoonaa kappaletta? Suhtaudun vähän skeptisesti, mutta olisin helvetin mielelläni väärässä.