Elokuvat

Tammikuun tärpit  1

Vanha musiikkivuosikymmen on kohta puolin pulkassa, joten nyt voikin siirtää katseet tiukasti tulevaisuuteen. Vuosi 2010 tarjoilee jo alkupaloiksi erinomaista kotimaista musiikkia.

Siispä, jos aiot ostaa tammikuussa vain kolme levyä, hommaa nämä (kyllä, tämä ON mainos. Levy-yhtiöt, lähettäkääpä edes jotain vaivanpalkaksi, kiitos):

Uuden vuoden ensimmäiset tiukemmanpuoleiset tahdit tärisevät tammikuun 20. päivä, kun Herra Ylppö & Ihmiset julkaisevat toisen plattansa Pojat ei tanssi. Radiossa soinut samanniminen veisu ainakin tarttuu nopeammin kuin Eri Keeper ja lupaa hyvää. Maj Karman olikin jo aikakin jäädä tauolle Ihmisten tieltä.

Samana päivänä kaupoissa kummittelee myös Husky Rescuen kolmas albumi Ship Of Light. Aika mitään sanomattoman kakkosalbumin jälkeen toivon todella huikean debyyttilevyn tasoista tunnelmointia. Mutta tätä levyä ei sitten kannata arvottaa kannen perusteella, se nimittäin näyttää karmealta.

Eikä toki pidä unohtaa "köyhänmiehenprinceä", Tuomo Prättälää (tämä ei ole loukkaus Tuomo, Prince nyt vaan on Prince). Cityssä kesällä yhdeksi Suomi-musan pelastajaksi rankattu multi-instrumentalisti pistää loppiaisen tienoilla ilmoille My Own Private Sunday -albumillisen soulia sellaisella tyylillä, ettei moista ole Suomessa aiemmin kuultu.

Lyhyestä virsi kaunis: kuunnelkaa kotimaista! Ja jos Suomi-musiikki ei natsaa, niin pitää malttaa helmikuuhun asti. Silloin tulee DJ Bobolta uusi levy.

http://www.djbobo.ch


Vanhassa piisaa vielä vauhtia  1

Kuten niin moni muukin meistä, vietän joulua perheen parissa. Se on aina sekä mukavaa että helvetillisen stressaavaa aikaa. Äitini päätti hankkia lisää lapsia silloin, kun itse aloin jo lähennellä aikuisikää, joten pikkusiskoni ovat nyt oikeastaan parhaassa peli-iässä: toinen on yläasteella, toinen aloitti tänä syksynä lukion. (Minä taas olen vanha ja kärttyinen, ja joudun sietämään mm. niiden perkeleiden musiikkimakua ja täydellistä suhteellisuudentajun puutetta. Teini: yhteiskunnan vihollinen. FAKTA.)

Kumpikaan ei ole mikään himopelaaja, mutta molemmat kuitenkin pelaavat pelejä. Niinpä lainasin jonkin aikaa sitten kaksikolle vanhan PlayStation 2:ni, joka on viime vuosina ollut lähinnä verkkopainon roolissa -- enkä minä kalasta. Heitä kiinnosti lähinnä SingStar, mutta tuuppasin laitteen mukaan kasan muitakin pelejä -- piruako minä niillä teen.

Saapuessani joulunviettoon huomasin, että he pelasivat erityisesti Burnout Revengeä, jossa ajetaan naurettavan lujaa autoilla ja runtataan muita tiellä liikkujia sillankaiteisiin, betonipilareihin ja tukkirekkoihin. Kinkun ja muun mätön välissä tartuin sitten toki itsekin peliohjaimeen.

Tietenkin tätä pelatessa näki heti, miten teknologia on mennyt eteenpäin: kyseessä on neljä vuotta vanha peli, jota pelaan melkein kymmenen vuotta vanhaa teknologiaa edustavalla pelikonsolilla. Selvästikään se ei edusta mitään nykyhetken graafista parhaimmistoa. Se on kuitenkin myös loistava esimerkki siitä, miten vähän laatu vanhenee: vaikka ulkoasu selvästi onkin ikääntynyt, itse peli pyörii kuitenkin täysin sulavasti, ja jokainen hiuksianostattava läheltä piti -tilanne saa yhä adrenaliinin virtaamaan.

Ja jos se riittää minulle, se riitää aivan varmasti siskoilleni. Heiltä puuttuu täysin kaikenlainen parkkiintuneen peliharrastajan snobbailu: kun ei ole erityisesti kokemusta siitä, missä alan kollektiivinen rima on, tärkeintä on se, tuntuuko peli hyvältä vai ei... ja mitä grafiikkaan tulee, oleellinen kysymys heille ei ole, näyttääkö Burnout Revenge yhtä hyvältä kuin senhetkinen alan suurin kohauttaja. Heitä kiinnostaa se, näyttääkö peli riittävän hyvältä. Ja näyttäähän se.

On tietenkin pakko myöntää, etteivät siskoni ole mitään supervalveutuneita tai sofistikoituneita pelikuluttajia -- ainakaan vielä. Sen huomasi erityisesti siitä, että kiiruspäissäni tuuppasin koneen mukaan kaksi peliohjainta, joista toinen oli itse asiassa PC:lle ja toinen puoliksi rikki. He eivät huomanneet jälkimmäistä asiantilaa lainkaan. Mutta toisaalta, miksi olisivatkaan? Sattumalta sökön ohjaimen napeista toimii tarpeeksi moni, jotta kaahailu onnistuu täydellisesti. Ja se riittää. On hauskaa, että vaikka tietotaitoa ei vielä olekaan edes sen verran, että huomattaisiin ohjaimen olevan rikki, sitä osataan silti keskittyä oleelliseen.


Vuoden huonoimmat levyt  2

Onpa kerran taas se aika vuodesta, jolloin kaiken maailman musiikkikriitikot ja -diggarit rustaavat Vuoden parhaat levyt -listojaan.

Sinällään täysin hyväksyttävää lyödä mennyt musiikkivuosi tälläkin tavoin pakettiin, mutta sangen usein unohdetaan se, että parhaimmillaan musiikki – kuten muukin taide – herättää kohteessa joko positiivisia tai negatiivisia tunteita, eikä vain sitä "ihan sama"-olankohautusta.

Totuushan on se, että suurin osa vuotuisesta levymassasta on täysin merkityksetöntä ja yhdentekevää, keskinkertaista äänimömmöä, joka kuulostaa samalta, miltä uudelleen mikrossa lämmitetty kaurapuuro maistuu – ei riittävän pahalta.

Todella hyvät levyt ovat harvinaisuuksia. Vuoden aikana niitä ilmestyy niin vähän, että laskemiseen riittää usein kokeneen sahatyöläisen kokonaiset sormet. Vuonna 2009 vähintään kolme ehjää sormea olisi tarvittu, sillä mieltäni ovat ilahduttaneet etenkin seuraavien naisartistien maanmainiot levyt: Chisu, Bat For Lashes, Manna.

Sama pätee myös todella huonoihin levyihin. Ei niidenkään tekeminen ole helppoa, sekaan saattaa aina osua se yksi ihan jees -biisi, joka pilaa huonon levyn kuuntelukokemuksen.

Mutta nyt. Mielestäni kaksi vuoden 2009 huonointa levyä huomioimatta sen enempää huonommuusjärjestystä. Nauttikaa:

Chris Cornell: Scream
Voiko yksi maailman parhaimmista rock-laulajista ihan oikeasti tehdä Soundgardenin ja Audioslaven jälkeen elektronista tusinapoppia Timbalandin kanssa? Kyllä voi. Ja ai että sitä myötähäpeän määrää!

Lily Allen: It's Not Me, It's You
MySpacesta pinnalle ponnahtaneen mimmin musiikilliset ansiot jäivät siihen ensimmäiseen levyyn. Tämä toinen on ankean väkinäinen. Sopii halvan punkeron kera taustamusiikiksi huonoille treffeille.

Siinäpä ne. Vai, löytyykö tältä vuodelta muka vielä jotain huonompaakin?

Ja meinasi unohtua, vuoden 2009 rumimmat levynkannet löytyvät täältä:

http://www.gigwise.com/photos/50957/The-13-Worst-Album-Covers-Of-2009-So-Far


35 radan verran kotimaista

Xbox Live Arcadessa julkaistu Trials HD saa ensi viikolla lisää sisältöä BIG Pack -nimisen ladattavan paketin muodossa. Kotimainen RedLynx tuo pelaajien ulottuville 35 uutta kenttää ja kaikkea muuta hauskaa sälää. Julkaisupäivä on 23. joulukuuta, joten jokainen peliin hurahtanut voi näin ollen varmistaa itselleen iloisen joulun.

Jos Trials HD ei ole tuttu peli, kuvailisin sitä seuraavasti: siinä ei oikeastaan ole juuri mitään sisältöä ja tarinaa -- on vain mies, moottoripyörä ja rata. Loppu on pelaajan ja fysiikan lakien käsissä. Tarkoitus on ajaa älyttömien ratojen alusta loppuun ja mokailla mahdollisimman vähän. Mokia tulee kuitenkin koko ajan: vaikeammissa kentissä kyse ei niinkään ole siitä, kuinka hyvin onnistuu, vaan siitä, miten voisi pelata edes hiukan vähemmän huonosti. Koko peli on oikeastaan massiivinen "eiku äh" -kokemus -- ja vastoin kaikkia odotuksia se on ihan helvetin hauskaa.

Trials HD on menestynyt erinomaisesti, ja se on aika hämmentävää, sillä yleensä ihmiset eivät pidä peleistä, joissa edistyminen on hidasta ja vaikeaa. Se sotii tämänhetkisen pelisuunnittelun periaatteita vastaan: nykyisin halutaan tehdä pelejä, joissa kukaan ei voi eksyä, jossa etenemissuunta on aina melko selkeä, ja joissa on haastetta sillä tavalla sopivasti, että useimmat pelaajat pääsevät vaikeasta kohdasta läpi viimeistään kolmannella yrittämällä. Suunnilleen. Trials HD taas lähtee liikkeelle siitä, että etenkin vaikeammissa kentissä radan läpäisemisen eteen pitää tehdä töitä. Äärimmäinen suoritus on sellainen, jossa koko radan saa päristeltyä läpi kaasu pohjassa kaatumatta kertaakaan, ja kuka tahansa pelin monimutkaisiin temppusokkeloihin tutustunut tietää, miten älyttömän vaikeaa se on.

Trials HD:ssä hirvittävä kolari on aina varteenotettava mahdollisuus.
Trials HD:ssä hirvittävä kolari on aina varteenotettava mahdollisuus.

Suuri osa salaisuutta piilee siinä, että yhdellä ainoalla napinpainalluksella pelaaja pääsee mokan jälkeen yrittämään uudelleen -- tai jopa ennen kuin moka on oikeastaan varsinaisesti tapahtunut, jos siltä tuntuu. Ei ole mitään lataustaukoa tai muuta viivettä, jonka aikana voisi päättää, ettei jaksa enää yrittää -- ennen kuin turhautuminen ehtii iskeä, ollaankin jo taas sen saman hyppyrin nokalla kokeilemassa.

Rehellisyyden nimissä myönnän alttiisti, että minulla on vähän oma lehmä ojassa: työskentelin alkuperäisen pelin parissa, joten siihen liittyvät asiat tietenkin kiinnostavat minua. (Minulla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tämän lisäkenttäpaketin kanssa, enkä nettoa sen tai varsinaisen pelin myynnistä senttiäkään, joten en sikäli aja omaa etuani täällä... vielä.)

Mutta siitä viis, sillä varsinainen pointtini on tämä: minusta on aina hyvin siistiä, kun markkinoille saapuu uusia kotimaisia pelituotteita. Lukumääräisesti mitattuna Suomessa ei ole älyttömän montaa pelejä tekevää firmaa, mutta meillä tehdään suhteessa niiden määrään aika paljon hyviä pelejä. Se on kerrassaan siistiä, sillä todellista osaamista on aika vaikea luoda muuten kuin pelejä tekemällä. Mitä enemmän täällä onnistutaan, sitä enemmän sitä osaamista löytyy, ja se on selvästi kaikkien etu.


Minä näin Avatarin  14

Nyt se on sitten nähty, Avatar (http://akas.imdb.com/title/tt0499549/) nimittäin. James Cameronin ensimmäinen elokuva sitten kohtalaisen hyvin menestyneen Titanicin (1997) on ollut valtavan hypetyksen kohteena. Lonkalta arvioiden voisin heittää, että viimeisen kahden vuoden aikana olen lukenut ja nähnyt Avatar-hypeä vähintään kerran viikossa. Enkä minä ole edes metsästänyt sitä mitenkään erityisesti.

Oliko Avatar sitten hypensä arvoinen?

Avatar ei hypännyt ulos valkokankaalta, ottanut suihin, laihduttanut minua 30 kiloa ja parantanut yhtäkään syöpään sairastunutta lasta, joten se ei ollut hypensä arvoinen. Mutta on se vaan silti aika komea elokuva.

Näinä aikoina pääsette lukemaan varsinkin netistä juttuja siitä, miten Avatar oli aivan anuksesta. Tänä on monien ihmisten reaktio aina kaikkeen liikaa hypetettyyn. Tomppelit haluavat päteä näin ja saada huomiota. He ovat kuitenkin väärässä kuten tomppelit yleensäkin. Uskokaa minua, kun vakuutan, että Avatar on katsomisen arvoinen elokuva.

Älkää pelätkö, en spoilaa mitään. Itse en ole koko spoilerikammoa koskaan ymmärtänyt, mutta yritän ymmärtää toisinajattelijoita. Voin lukea vaikka koko elokuvan käsikirjoituksen etukäteen, eikä se pilaa elokuvakokemustani mitenkään.

Myös yli 2,5 tuntia kestävän Avatarin juoni on täysin selvä kymmenisen minuuttia alkamisen jälkeen. Eikä tämä tarkoita sitä, että juoni olisi jotenkin huono. Sama pätee lähes jokaiseen elokuvaan. On oikeastaan loukkaus elokuvaa kohtaan latistaa se vain juoneksi.

Avatar on äärimmäisen näyttävä elokuva. Teknisesti emme ole koskaan nähneet mitään vastaavaa. Vieraan planeetan tunnistaa vieraaksi oikeastaan vain siitä, että tiedämme, että tuollaista planeettaa ei ole oikeasti olemassa.

Mutta vaikka vasta oikeanlainen tekniikka on mahdollistanut Avatarin tekemisen, elokuvan hyvyys ei johdu siitä. James Cameron ei ole tehnyt kylmää teknologiademoa. Hän kertoo mielenkiintoisen tarinan, joka sijoittuu mielenkiintoiseen miljööseen ja siinä esiintyy mielenkiintoisia ihmisiä. Yksinkertaista, kun sen osaa.

Näin 3D-version, mutta Avatar toimisi luultavasti suunnilleen yhtä hyvin myös 2D:nä. Ehkä 3D tuo jotain uutta Pandora-planeetan upean luonnon kuvaamiseen, mutta 3D tuskin tuo mitään lisäarvoa draamaan tai tarinaan sinällään. Up oli hyvä elokuva 2D:nä ja 3D:nä, ja Matka maan keskipisteeseen huono sekä 2D:nä että 3D:nä.

Muuten, olenko ainoa, jonka mielestä navi-heimon siniset kolmemetriset ja timmissä kunnossa olleet naiset ovat aika sexyjä?


Nine Inch Nailsin soittimet kiertävät  1

Vaikka Nine Inch Nails ei. Pari viikkoa sitten yksi nuoruusvuosieni fanituskohteista ilmoitti lopettavansa kiertueiden tekemisen määrittelemättömäksi ajaksi. Suru iski puseroon.

Käytännössä yksin NINin takana oleva 44-vuotias Trent Reznor on eksentrinen kaveri ja se näkyy myös tavassa, jolla keikkailun lopetuspäätös lyödään sellaiseen pakettiin, että homma tulee tyhmemmällekin selväksi. NIN myy nimittäin kiertueilla käyttämänsä laitteiston Ebayssa.

Huutokaupassa on tarjolla kymmenittäin tarvikkeistoa, aina bändin soittimista efektilaitteisiin. Kävinpä eilen kuolaamassa kustomoitua Gibsonin Les Paul -kitaraa, jota Reznor soitti ymmärtämykseni mukaan NINin näillä näkymin viimeiseksi jääneellä kiertueella alkuvuodesta.

Eikä aloitushintakaan lompakkoa levittänyt, vain simovaatehuonemaisesti 99 dollaria. No, joku muukin oli kiinnostunut saamaan kyseisen kitaran kotiinsa jouluksi. Nyt – 20 tarjouksen jälkeen – sen hinta on noussut jo lähes 3 300 dollariin. Nine Inch Nailsin soittokamat ovat Ebayn huutokaupassa tarjolla vielä reilut kuusi päivää, ja siellä kuhina käy kuin Hurstin joulupatojen ääressä.

Kaikesta huolimatta mielessä pyörii bändin todelliset motiivit. Onko todella kyse siitä, että Trent Reznor haluaa palkita uskollisia fanejaan myymällä rakasta kiertuekalustoaan, vai onko tämäkin vain niitä julkisuusstuntteja, joilla juntteja kusetetaan? Saahan tällä soittimien lisäksi pari levyäkin myytyä vielä joulun alla.

Jos olet ensimmäisen kannalla, hommaa joululahjasi täältä:

http://bit.ly/NINebay


Ennen kävelyä pitää kontata  8

Kun puhutaan videopelien osaamisesta, tarkoitetaan yleensä puhtaasti kykyä käsitellä pelin ohjaamiseen tarvittavia vehkeitä, olipa kyseessä sitten peliohjain tai näppäimistö. Oikeasti pelien pelaamiseen ja ymmärtämiseen vaaditaan kuitenkin sellaisia hiljaisia taitoja, joista monet pelaajatkaan eivät ole ollenkaan tietoisia.

Itse asiassa hyvän vertauksen tähän löytää ihan perinteisestä penkkiurheilusta: en esimerkiksi itse tajua lätkästä mitään. Kesti aika pitkään hyväksyä, että tämä ymmärryksen puute johtuu etupäässä siitä, etten yksinkertaisesti osaa lainkaan katsoa sitä. Toki sisäistän sen perusteet -- kiekko yritetään viedä maaliin mailoilla -- mutta en vieläkään muista suoralta kädeltä, mikä helvetti on paitsio.

Oleellisempaa on kuitenkin se, etten osaa katsoa lätkää. Siihen tarvitaan erityistä harjaantumista, jota lätkäfaneilta löytyy, vaikkeivät he sitä välttämättä erityiseksi taidoksi tiedostakaan. Pelin tapahtumien seuraaminen ja sisäistäminen on itse asiassa aika vaikeaa. Huipputason pelaajat tekevät jatkuvasti todella taitavia suorituksia, mutta jos katsoja ei ole perehtynyt lätkään tarpeeksi, hyvää pelinrakennusta ei erota huonosta -- puhumattakaan siitä, että oikeasti ehtisi nähdä, mitä yksittäiset pelaajat todella tekevät nopeatempoisessa pelissä. Ummikon mielestä jäällä on vain kaoottista kuhinaa, eikä katsoja välttämättä edes näe, missä kiekko milloinkin menee. Tämän oppiminen ei sinänsä ole vaikeaa, mutta se vaatii treeniä -- pitäisi ihan oikeasti seurata lätkää ja olla kiinnostunut siitä. Jos niin ei tee, peliä seuraa vain pinnallisimmalla tasolla -- missä kaukalon päädyssä kiekko on ja kumpi puoli teki maalin.

Sama pätee tietenkin myös videopeleihin: jos ei tiedä, mitä pitäisi katsoa ja miten, nopeatempoisen pelin katsominen vierestä on hyvin hämmentävää. Ei se ongelma ole siinä, että mummu on niin vanha, ettei voi tajuta mistään mitään, vaan siinä, ettei mummulla ole mitään viitekehystä sen asian ymmärtämiseen. (Lisäksi pitäisi tietenkin myös olla edes vähän kiinnostunut aiheesta, koska se on luonnollisesti oppimisen perusedellytys.)

Harjaantumattomalle silmälle useiden pelien tapahtumat näyttävät hämmentävältä vilinältä. Sen sijaan harjaantunut pelaaja osaa parin sekunnin vilkaisulla päätellä näkemänsä perusteella pelistä tiettyjä asioita, vaikkei välttämättä sitä erityisesti tiedostakaan – ”tuossa voi varmaan kiivetä, tuolta tulee vihollisia, noita varmaan kannattaa kerätä, tässä kentässä on tarkoitus kulkea tuohon suuntaan”.

Tästä päästäänkin monelle tuttuun tilanteeseen: seurassa on aloitteleva pelaaja, joka nappaa peliohjaimen kouraansa. Tyypillisesti hän käyttää alussa paljon aikaa siihen, että yrittää juttuja, jotka selvästikään eivät onnistu – kokenut pelaaja näkee heti, ettei tuo ole mahdollista tällaisessa pelissä. Sen katselu voi tuntua turhauttavalta, mutta se on kaikin puolin tyhmä ja väärä reaktio! Siitä pitäisi innostua. Se on kuin katsoisi vauvan ensimmäisiä askeleita.


Tämä tarina on tosi  3

Muuten, miksi elokuvateattereissa ei nähdä enempää dokumentteja? Okei, onhan meillä yksi alan brändi, Michael Moore, mutta missä ovat kaikki muut? Tätä pohdin juuri äsken ollessani leffateatterisalissa katsomassa dokumenttia Planeettamme Maa -elokuva.

Kyseessä on vuonna 2006 valmistuneen BBC:n suurdokumentin Planeettamme Maa leffaversio (http://akas.imdb.com/title/tt0393597/). Elokuvaan oli koottu kaikkein mahtipontisimmat ja komeimmat luontonäkyvät ympäri planeettaamme. Mukana oli tietenkin vihreää sanomaa, mutta en minä siinä niin välittänyt. Enemmänkin ihailin kerrassaan upeita kuvia ja maisemia.

Jopa tällainen pinnallinen kulutushysteerikko joutui kuitenkin tunnustamaan, että tältä planeelta löytyy aika hienoja juttuja. Ehkä olisi ihan jees, mikäli ne eivät katoaisi minnekään. Ehkä tätä planeettaa pitäisi sittenkin suojella. Niitä kun on valmistettukin vain yksi kpl, eikä lisää ole tulossa. Se valkoisten hiirien tilaama Maa-kopio oli vain kirjailija Douglas Adamsin mielikuvitusta.

Ei, en aio ryhtyä brändätyksi luonnonsuojelijaksi jatkossakaan. Syy on sama kuin siihen, miksi en ostanut iPodia, vaikka mieli teki: en halua ottaa osaa mihinkään niin muodikkaaseen ja suosittuun. Mutta näin meidän kesken voin tunnustaa Planeettamme Maan riipaisseen sielusta muutenkin kuin vain kauniiden kuvien vuoksi. Ehkä todella voisin elää hieman vastuullisemmin.

Leffateatteriin ajoin omalla autolla, yksin. Tai paremminkin parkkihalliin teatterin alla. Leffan jälkeen ajoin saman tien takaisin kotiin, koska juttu pitää saada lehteen perjantaiksi.

Ihan kohta ajan samaisella autolla kauppaan, yksin, ja ostan ruokaa koko perheelle. Mukana on myös tarpeettomia elintarvikkeita enkä suosi lähiruokaa mitenkään erityisesti. Jos suosisin, saisin nähdä nälkää.

En myöskään suosi kotimaista, sillä sekin on yksi rasismin muoto. Minulla ei ole mitään ruotsalaistakaan maidontuottajaa vastaan. Ihmisiä hekin ovat.

En osta valmiiksi seuraavan päivän ruokia säästääkseni yhtä kauppareissua, koska ruokakaupassa käyminen on niin rakas rituaali. Ruokakaupasta ajan sitten takaisin kotiin.
Taas on tuhottu luontoa ihan mukavasti. Ero eiliseen on siinä, että nyt kärsin siitä huonoa omatuntoa, toisin kuin ennen Planeetta Maa -elokuvan näkemistä.
Olen huono ihminen.


Snoop Dogg navigaattoriin  2

Muutama vuosi sitten ärsyynnyin navigaattoreihin. Se sama monotonisella intonaatiolla honottava Matti tai Liisa alkoi muodostua korvamadoksi, ja pirun ärsyttäväksi sellaiseksi. Jokin aikaa sitten mietiskelin, että kannattaisiko muusikoiden koettaa levittää ääntään myös musiikin ulkopuolelle – kohteisiin, jossa ihmiset joutuvat todella kuuntelemaan, kuten navigaattoreihin.

Esimerkiksi Lauri Tähkän ääniohjaus voisi kummasti rauhoittaa landelta tullutta mimmikuskia luovimaan Helsingin keskustassa. Terhi Kokkosen viehkeä ääni saattaisi antaa anteeksi pidemmätkin kiertoreitit ja Rammsteinin Till Lindemann sotilaallinen opastus veisi Berliinissä satavarmasti perille – jopa saksankielellä (Links!)

Eilen sitten bongasin uutisen Music-news.comin sivuilta. Herra Calvin Broadus a.k.a. Snoop Dogg on lainannut äänensä TomTom-navigaattoriin. Alkuihmettelyn (etenkin siitä, että joku on keksinyt saman idean kuin minä) jälkeen Snoopyn osallistuminen moiseen kuulostaa enemmän kuin järkeen käyvältä. Onhan kaveri lanseerannut taannoin jopa oman grillinsä (Snoop De Grill). Lisäksi hiphopparin ääni on enemmän kuin tunnistettavaa laatua.

Konsepti vaikuttaa täydelliseltä, kun navigaattorin ääniohjauksessa on mukana myös perinteistä Snoop-höpinää. Music-newsin mukaan muun muassa seuraavaa: "Take tha third left, and while you’re at it, put in some of that Snoop Dogg!" sekä "Turn around when possible and keep it G, ya d-i-g?".

Snoopyn ääni kustantaa navigaattoriin noin 10 euroa, joten ainoa kysymys kuuluu, haluaako samalla rahalla mieluummin kuunnella Snoop Doggin ainaista ohjeistelua, vai ostaa silläkin rahalla miehen midprice-levyn?

Ja toisaalta, jos Snoop Doggin navigaattoriääni maksaa tuon verran, kuinka paljon olisinkaan valmis maksamaan esimerkiksi Cheekin Lahti-opastuksista? 0,80 euroa kenties?

Snoopyn navigaationäytteet kuulee vaikkapa täältä:
http://voiceskins.com/celebrity/snoop-dogg-voiceskin.html


Laulu ja soitto raikaavat  7

Sony ilmoitti hiljattain, että SingStar-sarjan pelejä on nyt myyty yhteensä yli 20 miljoonaa kappaletta. Se on melkoinen määrä, ja Sony on varmasti hyvin tyytyväinen menestykseen -- etenkin kun sarjan valmistuskustannukset ovat takuulla merkittävästi pienemmät kuin muissa peleissä, niitä varten kun ei tarvitse tehdä esimerkiksi massiivista määrää kallista grafiikkaa.

Yleisesti ottaen pelien arvosteluissa saamat pisteet ovat olleet vahvaa "ihan ok" -luokkaa, eikä SingStarin konsepti ole erityisen paljon elänyt tai kehittynyt: tässä on mikrofoni, ruudulla on sanat, biisi soi -- saa suorittaa. Useimmat sarjan fanit eivät varmaan mitään muuta kaipaakaan, sillä useimmille se on hauska tapa (ja tekosyy) laulaa. En usko kovin monen suhtautuvan siihen ainakaan pääasiallisesti haasteena, tai pelinä, joka pitäisi "voittaa".

Koska olen vaikea lapsi, henkilökohtaisesti en erityisesti välitä SingStarista. Välttelen sitä viimeiseen saakka, sillä se saa minussa aikaan samankaltaisia tuntemuksia kuin karaokebaarit. Jostain syystä esimerkiksi Rock Band ei kuitenkaan saa aikaan samaa reaktiota, vaikka siinäkin lauletaan -- toisaalta, ei minun toimestani. Olen valitettavan usein valmis tekemään itsestäni pellen, mutten kuitenkaan sillä tavalla. Ehkä se johtuu siitä, että lauluääneni kuulostaa astmaiselta kissalta, jonka äänihuulet on tehty läkkipellistä...

SingStaria voi melko surutta pitää tuotteena, joka asetti standardit moderneille bilepeleille: sitä on hauska ja helppo pelata, erityisesti hyvällä porukalla ja kännissä. Pelaamiskynnys on matala, koska kaikki tietävät, miten lauletaan, eikä pelaaminen oikeastaan vaadi mitään erityistä opettelemista. Täysin peleihin perehtymätön kokeilija tajuaa heti, missä mennään.

Joku Guitar Hero on toki jo vaativampi peli, mutta se asettuu selvästi samalle sektorille: kaikki tietävät ainakin teoriatasolla, miten kitaraa soitetaan, joten perusote on selvillä. Helpoin vaikeustaso on niin ummikkoystävällinen, että tulee helposti sellainen fiilis, että nyt tässä oikeasti soitetaan! On kitaristeja, jotka tässä vaiheessa tuhisevat ihan oikeasti närkästyneenä, että ei se ole mitään oikeeta kitaransoittoa. No ei ole, ei. Hienosti oivallettu, ottakaa pipari. Tiedän, että tämä tulee shokkina, mutta se, että joku veivaa Bon Jovin Dead or Alivea muovisella lelukitaralla ei ole mikään henkilökohtainen loukkaus teitä kohtaan, senkin vauvat.

Näitä pelejä ei tietyissä piireissä oikein edes mielletä videopeleiksi: on paljon ihmisiä, joilla on kotona se pleikkari ja kasa pelejä, joissa yhdessäkään ei käytetä sitä perinteistä DualShock-ohjainta. Aluevaltauksena tämä on oikeastaan aika mullistava; kuten kaikilla aloilla, pelienkin parissa aina toivotaan, että saataisiin saavutettua joku aivan uusi kohderyhmä, neitseellinen poppoo, joka ei ole vielä turtunut tarjontaan.

Huvittavaa kyllä, monet perinteisemmät pelaajat inhoavat tällaisia pelejä yli kaiken, vähän niin kuin ne edellämainitut kitaristit. Ikään kuin se nyt olisi joltakulta pois.