Huokauksien huokaus!

Niin se odottamani tiistai sitten tuli ja meni. Ja seuraavasta muilta varastetusta hetkestä ei ole tietoa 🙁

Joskus kyllä hieman mietityttää, että näinköhän sitä elää liikaa tulevaisuudelle ja joskus jopa menneisyydelle, eikä tässä hetkessä niin kuin pitäisi? Ehkä se vaan on niin, ettei arjessa ole juuri jännitystä. Ellei joku halua kutsua töiden tekemistä ja sitten laskujen maksamista jännittäväksi 😉

Ehkäpä sitten joskus, kun kasvan aikuiseksi ja tiedän mitä haluan oikeasti elämälläni tehdä se arkikin on antoisampaa?

Eikä tämän tarkoitus ole olla mikään itkuvirsi 🙂 Ei minun elämäni NIIN kamalaa ole. Monta asiaa tällä hetkellä vaan odottaa siirtymistä seuraavaan vaiheeseen. Henkisesti rassaavaa, kun ei tiedä onko tulossa vai menossa. Ehkä minä selviän hengissä 😛

Olo on eilisen jälkeen niin paljon parempi. Pakko se on tunnustaa ettei minusta ole enää teinivuosien viuhtomiseen. Ihan valmista kamaa tämä yhden miehen naiseksi 🙂

Joskus vaan toivoisin, etten kaikkeen sydäntäni lähellä olevaan reagoisi ihan niin voimakkaasti. Eilinenkin päättyi pieneen suruun ja itkuun, vaikka kuinka olin haleilla ja suukoilla kyllästetty.

Voi huokaus.