Blogi

Makasin muutaman päivän kotona sairastamassa, kyllästyin ja tulin täksi päiväksi takaisin duuniin. Sitä terveenä haaveilee välillä siitä, että saisi aamulla vaan jäädä sänkyyn loikoilemaan. Mutta sitten kun oikeasti joutuu pakon edessä vällyjen väliin kuumeessa, tylsistyy tekemättömyyteen melko nopeasti. Onneksi minulla on kotona maailman suloisin vaikkakin hyvin karvainen sisar hento valkoinen, joka loikoili eilenkin koko illan sohvalla kainalossani :)

Tänä aamuna tosin kun nousin bussiin toteuttaakseni suunnitelmani töihin menosta, teki mieli kääntyä kannoillaan ja juosta takaisin kotiin potemaan. Jouduin nimittäin istumaan keskelle universumin kammottavinta tanttaporukkaa, jotka suureen ääneen puhuivat euroviisuista ja siitä miten he ennen lähetystä NIIIIIN pelkäsivät, että taas me suomalaiset mokaamme ja nolaamme itsemme koko maailman silmissä. SIIS ANTEEKSI MITÄ??

Minua lähinnä hävettää olla samaa kansalaisuutta tuon keski-ikäisen suomalaisen kansanryhmän kanssa, jotka ovat löytäneet ihan uuden tason pessimismistä.

Ensin kisoja odotetaan meille yli 50 vuotta ja suorastaan ryvetään omassa surkeudessamme, häpeässämme ja voitonhalussamme siihen asti. Ja sillä kerralla kun sitten viimein voitamme ei puhettakaan, että kaikki vilpittömästi juhlisivat, vaan puolet kansasta häpeää edustajaamme tai biisiämme tai molempia. Ja mitä sitten ryhdytään tekemään? No tietysti jo etukäteen pelkäämään ja häpeämään sitä miten YLE nolaa meidät 100 miljoonan katsojan edessä suorassa lähetyksessä.

Ilmeisesti lähetys oli ollut näille tantoille pettymys, koska he vastahakoisesti joutuivat myöntämään ettei se ollutkaan niin kamala vaan suorastaan onnistunut. Onneksi häpeän aiheet eivät lopu siihen. Seuraavaksi tätilauma puhui siitä miten Leijonat saavat seuraavaksi Venäjältä turpaansa. Ja kyllä meitä sitten hävettää!!

Kyllä taas blondia ihmetyttää tämä elämän meno ja meininki.

Myönnettäköön nyt sitten kuitenkin ennen kuin pääsen suurempaan vauhtiin tässä paasaamisessani, ettei minulle ole suotu kärsivällisyyttä syntymähetkellä tipan tippaa. Kaikki se vähä mitä elämän aikana olen kerännyt, on kantapään kautta opittua ja kovalla hinnalla hankittua. En myöskään ehkä ole maailman ymmärtäväisin ihminen, koska suhtaudun moneen asiaan varsin suorasukaisesti melkein jopa mustavalkoisesti. Mutta toisaalta en ymmärrä miksi tehdä yksinkertaisista asioista väkisin vaikeita.

No mihinkäs nyt sitten poltin päreeni? SAAMATTOMUUTEEN!!!

Juttelin aikani kuluksi yhden kundin kanssa ja hän valitteli kovin sitä miten hankala on löytää kumppania itselleen, kun ei viihdy baarissa naisia iskemässä ja kännissä hillumassa, vaan viihtyy mieluummin kotona katsomassa vaikka telkkaria. No minä siihen sitten ettei siellä baarissa tarvitse kännissä olla ja onhan niitä paikkoja muitakin, kuten esim. se paljon puhuttu kaupan kassan jono. Ei ne naiset tule kotoakaan hakemaan.

No sitten alettiin keskustelemaan hänen ujoudestaan ja hiljaisesta luonteestaan. Ei hän uskalla naisia puhutella. (Oletan että häntä on joku nainen joskus purrut tms. vastaavassa tilanteessa, koska muuten menee koko selitys ihan yli hilseen) Totesin siihen sitten, että pahintahan mitä voi tapahtua on se, että nainen sanoo ei treffiehdotukseen. No se oli hänen mukaansa ihan tarpeeksi paha asia.

Minun kävi häntä surku, mutta toisaalta ei kukaan voi auttaa ihmistä, joka ei edes yritä auttaa itse itseään. Jos tietoisesti hautaa itsensä neljän seinän sisälle, ei voi olettaa seuraelämän sen seurauksena olevan kovinkaan vilkasta.

Teki mieleni pitää hänelle luento myös siitä miten millä tahansa sektorilla elämässä pätee vahvemman laki. Se joka uskaltaa, myös joskus onnistuu, vaikkei ehkä joka kerta. Mutta se joka ei uskalla, ei onnistu ikinä.

En kuitenkaan luennoinut, vaan "poltin pinnani" (se kärsivällisyys, se kärsivällisyys) ja vaihdoin maisemaa. Olo oli kuin seinälle olisi puhunut puoli tuntia. Tsiisus!

Tien toisella puolella talostani asuu maailman laiskin keski-ikäinen pariskunta, joilla vielä viime syksyyn asti oli yksi hieman vanhempi tanskandoggi. Koiraa ulkoilutetaan kyllä useampaan kertaan päivässä, mutta seurattuani tilannetta pidempään, tajusin ettei ulkona olla koskaan pidempään kuin viisi tai kymmenen minuuttia ja koira viedään joka ikisen kerran samaan puskaan hoitamaan asiansa.

Ilmeisesti he viime syksynä tulivat siihen lopputulokseen ettei heillä ollut tarpeeksi tekemistä ja ottivat tanskandogin pennun vielä lisäksi. Se olisi tietysti ollut kova peuhaamaan ja leikkimään, mutta hihnaa sille ei ikinä anneta enempää kuin 20 senttiä. Mikä on ollut takuuvarma keino tehdä nuoresta uroksesta agressiivinen, sillä nykyään se melkein syöksee tulta ja rähjää silmittömästi vain nähdessäänkin oman uroskoirani.

Olen jo pidempään harkinnut korkokengillä "lenkkeilevän" naisen ja rööki suussa "lenkkeilevän" miehen lynkkaamista. En vain pysty käsittämään, minkä takia nämä kaksi ihmistä välttämättä haluavat kaksi lehmän kokoista koiraa, jos eivät jaksa niistä kunnolla pitää huolta.

Minulla on tosin hankaluuksia ymmärtää monia muitakin koiranomistajia. Niitä joilla on räksyttäviä pikkurakkeja, joita ei edes komenneta olemaan hiljaa, vaan nostetaan syliin. Niitä joilla on narttukoira juoksussa ja se viedään koirapuistoon. Niitä joilla on agressiivinen uroskoira, joka käy kaiken liikkuvan kimppuun. Niitä jotka eivät ole opettaneet koiraansa ohittamaan muita koiria vaan jähmettyvät keskelle kulkuväylää, odottaen että toinen osapuoli keksii uuden reitin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Vika rakkaat ystävät on lähes aina hihnan toisessa päässä, sillä oikeasti päästään viallaan olevat koirat ovat hyvin harvassa. Nopein tapa parantaa tilannetta on katsoa peiliin ja pitkään.

Tämän päivän viisaus: täyspäisillä omistajilla on täyspäisiä koiria!

Tänä aamuna ei taida moottori hyrrätä ihan täydellä teholla.

Sain eilen illalla taas ihmeellisen unettomuuskohtauksen. Yleensä nukahdan kirja kädessä, valot päällä ja kesken lauseen. Mutta eilen kun kirja loppui ja piti aloittaa uusi, niin kello oli jo kaksi. Sen jälkeen en vaivautunut viisareita edes vilkaisemaan. Toivottavasti tuo unilääkkeeni ei ole menettämässä tehoaan, koska seuraava vaihtoehto on lyödä itsensä moukarilla iltaisin tajuttomaksi.

Voisin tietysti vedota siihen, että huippujännittävä Suomi-Ruotsi jääkiekkokamppailu sai adrenaliinini virtaamaan niin ettei uni tullut, mutta me kaikkihan tiedämme, ettei se peli ollut huippua eikä jännittävää! :)

Elämän suuria kysymyksiä muuten: Ensin ei illalla meinaa saada silmiään kiinni ja aamulla niitä ei saa millään auki. Mikä logiikka siinäkin on??

Voisikohan hypnoosi muuttaa minut iltavirkusta aamuvirkuksi ihmiseksi?

Tämä on jatkoa valitusvirrelle vanhemmistani, jotka eivät tiedä koska on aika lopettaa tuunaus.

Isäni on nyt 65 vuotias, uskomattoman hyvässä kunnossa ja en liioittele yhtään jos sanon ettei ole olemassa mitään sellaista mitä hän ei osaisi tehdä. Pientä lapsen uskoa on aina viljeltävä :)

Mutta jos kaikista miehistä olisi valittava maailman raivostuttavin turhan tavaran ja nippeleiden neuroottinen hamstraaja ja suurimmassa mahdollisessa kaaoksessa niiden varastoija, niin hän voittaisi tittelin mennen tullen heittämällä!!

Tässä yhteydessä en edes tunnista itseäni hänen tyttärekseen. Kotonani on komeroita ja kellaria myöten kaikki järjestyksessä. Ja jos jotain lähden etsimään, tiedän heti minkä laatikon avaan löytääkseni sen. Luojan kiitos olen tämän piirteen äidiltäni perinyt. (Tosin samaan hengenvetoon on ihmeteltävä miten äitini on jaksanut isääni jo 30 vuotta??)

Raivostuttavimmat piirteet hänen tavaroissaan ovat ensinnäkin se, ettei hän itsekään tiedä missä mikin on ja työt edistyvät sitten aina siinä tahdissa kuin hän viimein löytää tarvitsemansa (lue: erittäin hitaasti). Ja toisekseen tavaran ei tarvitse olla ehjää tai toimivaa saati edes tarpeellista, sitä täytyy vaan olla ja PALJON!

Taisin järkyttää häntä aika pahasti, kun viimeksi huomautin asiasta.
Ilmoitin, että kun hänestä aika jättää, kaikki se ROJU kerätään keskelle pihaa ja poltetaan valtavassa roviossa, jonka hiilloksessa sitten paistetaan makkaraa.

Hähää! Siitäs sai :D

...mutta ei krapulasta johtuva :)

On taas onneksi vappuhössötys ohi kokonaiseksi vuodeksi eteenpäin. En voi sietää pakkojuhlintaa! Uusi vuosi kuuluu siihen aivan samaan kastiin juhlia, joiden aikana kaikki mukaolevinaanleikisti tekevät jotain kauhean hienoa, glamourpitoista ja superhauskaa ja kuitenkin loppupeleissä kaikki kiteytyy yhteen ja samaan asiaan: liian suureen määrään alkoholia.

Onneksi kaikkien pakkojuhlien äitinä juhannuksena voi sentään hautautua mökille ja unohtaa kaikkien känniääliöiden olemassaolon :)