Ja taas sattuu...
...sattuu niin perkeleesti!
Tiiliseinää päin pläsiä ja mittarissa oli ainakin 300 km/h.
Ei tämä kuolemaksi vielä ole, mutta helvetin lähellä sitä!
Ei ole enää sydänverta kohta mitä valuttaa. Kun se loppuu, muuttuukohan sydämeni kiveksi?
Joka kerta kun jostain rakkaasta luovun pakon edessä, se käy hieman helpommin.
Joka kerta kun sydäntäni nirhaisen, se ei satu enää niin pahasti kuin edellisellä kerralla.
Luovuttamista jokainen kipu joka jää voihkimatta, huuto joka jää huutamatta ja itku joka jää itkemättä!
Luovuttamista kun ei enää jaksa välittää joka kolhusta.
Vai aikuistumista, kun ei enää ihan kaikesta jaksa nostaa meteliä? Ei ainakaan samanlaista metakkaa kuin ennen..
Monta kertaa on saanut menneiden kuukausien aikana hiljentyä, mennä itseensä ja kiittää niin monesta asiasta.
Moni asia voi mennä pieleen. Mutta on monta sellaista asiaa, jotka eivät koskaan muutu.
Jep jep ;)
