Haikea viikonloppu takana. Vaikka oikeasti tuo haikea sana ei riitä aloittamaan edes kuvailua siitä miltä minusta tuntui koko viime viikonlopun ja vieläkin.
Lapsuudenkotini Keski-Suomessa siirtyi uuteen omistukseen. Ja vaikka tieto siitä että toinen lapsiperhe lemmikkeineen sai hyvän kodin itselleen lohduttaakin hieman, niin silti itkimme veljen kanssa molemmat, kun sunnuntaina istuimme autoon talon portilla viimeisen kerran ja lähdimme takaisin Helsinkiin.
Lohduttautua täytyy silläkin, että talosta saadulla hinnalla vanhemmat turvasivat eläkepäivänsä, maksoivat asuntolainansa ja saavat vielä hankittua itselleen mökin jostain paljon lähempää.
Onneksi muistot kulkevat mukana, eivätkä katoa mihinkään. Poju taitaa olla ainut joka menetti jotain ihan konkreettista, kun ei ole enää kukkapenkkejä joihin kaivaa kuoppia, porttia jonka takana haukkua jokaista ohikulkijaa (näkyvää ja näkymätöntä) ja liiteriä jonka halkoja levitellä pitkin pihaa.