Selasin tuossa viimevuotista päiväkirjaani ja kalenteriani, joita kumpaakin kirjoitan ja päivitän lähes joka päivä.
Tajusin, että tasan vuosi sitten tästä viikonlopusta alkoi eräällä minulle edelleen hyvin rakkaalla ihmisellä taistelu terveydestä ja oman elämän takaisin saamisesta.
Tajusin myös taas eräästä kuvakulmasta katsottuna sen miten epäoikeudenmukaista elämä on. Ja vaikka minä kuinka tukisin, ymmärtäisin, kuuntelisin, auttaisin, rakastaisin ja katsoisin läheltä, en minä ehkä ikinä tule ymmärtämään minkälaista on olla kiitollinen edes yhdestä päivästä kun aurinko paistaa, eikä päätä särje. Tai olla kiitollinen sateisesta päivästä jolloin päätä särkee, mutta sentään ei tarvitse maata sairaalassa letkujen jatkona.
Ja minähän autan, kuuntelen, tuen ja jopa yritän antaa neuvoja. Ja toivon että erästä toista ihmistä edes himpun verran kirpaisee jostakin kohti, kun sanon: onnekas se ihminen joka kokee, että hänellä on varaa kääntää ystävälle selkänsä hädän hetkellä.
Ja kun tästä nyt tälle linjalle lähdettiin, niin eräälle sydämeni valituista haluaisin tähän jatkoksi vielä muistuttaa, että elämä ei jatku ikuisesti. Jotkut päätökset on tehtävä tänään huomisen sijasta. Huomenna ei enää välttämättä ehdi.
Ja näin MINÄ aion elää elämäni jatkossakin:
Olen se mitä olen. Ja inhimillisessä erehtyväisyydessäni pyrin rehellisyyteen, uskollisuuteen ja teeskentelemättömyyteen.
Se olkoon iltarukoukseni tänään.
Öitä 🙂