Lahjaruletti

  • late_k

Joulu on antamisen aikaa, ainakin lahjojen. Lapset toivovat vaikka mitä ja aatto näyttää, mitkä niistä kävivät toteen. Aikuiset eivät toivo koskaan mitään, mutta saavat aina jotain. Ja kun saavat, ovat pettyneitä, että saivat jotain millä eivät tee mitään. Ja jos eivät saa mitään, ovat pettyneitä kun kukaan ei muistanut mitenkään. Tulihan sitä sentään itse käytettyä paljon kallista aikaa stressatessa mitä ostaisi muille ja lopulta käytettyä suuri summa rahaa huonojen ideoiden toteuttamiseen. Olisihan siinä sivussa voinut ostaa lahjan myös itselleen muiden ihmeteltäväksi, kuka kummajainen se tuollaisilla jutuilla muistaa. Taitaa olla kyse jostain todella vakavasta.

Jokainen tietää itse parhaiten mitä tarvitsee, paitsi jos joku sitä kysyy. Silloin ei tule mitään mieleen tai sitten mielessä on jotain niin suurta, että itsekin joutuu säästämään rahaa sen hankkimiseksi. Mutta lapsia ei raha kiinnosta, kun he toiveita esittävät. Eikä puoletkaan esitetyistä toiveista ole välttämättä kovin vakavasti otettavia. Jos toive toteutuu, lapsi innostuu uudesta mutta saattaa yhtä nopeasti unohtaa ja jos vanhempi on tarkkasilmäinen, hän huomaa lapsen mielenkiinnon menetyksen. Ja jos hän on tämän lisäksi tyhmä, hän alkaa syyllistää lasta, että tuli ostettua kallis lelu, etkä sinä koskaan leiki sillä. Jos lapsi on niin vanha, etteivät lelut enää kiinnosta, ongelmaa ei ole. Tuskin saat tilaisuutta seurata, menivätkö rahat hukkaan.

Sitten ovat aikuiset, joiden sisäinen lapsi on pulpahtanut pintaan esimerkiksi omien lasten kautta. Lahjaostoksilla löytää jotain mikä ei ollut toivelistalla, mutta jostain tajunnan syövereistä iski itselle halu saada se, että voisi pitää hauskaa. Mutta kirjoittaa pakettiin lapsen nimen, ettei kukaan vain pitäisi ihan pimahtaneena. Se on vähän sama kuin se saatanan jauhanta tyttöjen ja poikien lahjoista. Kannattaako lahjoja ostaa ollenkaan, ettei vain jäisi mitään traumaoja, että on vahingossa tullut leikkineeksi väärillä leluilla. Kyse voi olla vain ikävaiheesta, jossa keskittymiskyky on hukassa ja näkee pelkän lelun, jonka lahjana sai. Ei mitään pelättävää.

Vai onko lapsi mahdollisesti pikkuvanha. Lelu kuin lelu, ei se sitä kiinnosta. Mutta ei se sitä sano, vaan filosofoi omissa oloissaan maailman vääryyttä, kun vanhemmat eivät ymmärrä omaa lastaan. Eikä tiedä itsekään kuinka viisas analyysissään on. Vanhempia kiinnostaa vain mitä leluja lapsi tahtoo, eikä saa lapselta selkeää vastausta. Silloin kannattaa odottaa että saa nähtäväkseen joulutodistuksen ja silmäilee läpi taideaineet. Mikä on numero tai mitä opettaja on aiheesta kirjoittanut. Ehkä lapsi osaa vastata selkeästi jos vanhempi esittää kysymyksiä niiden pohjalta. Sitten vain kauppaan valintaa tekemään. Viimeinen valttikortti on perinteisesti kirja.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus