Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Voi käsitellä mitä tahansa, mikä kattaa käsitteen, outo ilmiö yhteiskunnassa.

Näytetään kirjoitukset elokuulta 2015.

Yleistotuus

Suomea on viime vuosina kritisoitu siitä, ettemme enää menesty urheilussa yhtä hyvin kuin ennen. Puhutaan nyt yleisurheilusta. Pekingin maailmanmestaruuskilpailuista mukaan lähti vain yksi mitali, miesten keihäänheiton pronssi. Vuosina 2009 ja 2011 ei tullut mitalia edes keihäästä ja silloin keskusteltiin kauhulla, mitä suomelle on oikein tapahtunut. Ennen mitaleja tuli paljon ja nyt ei enää tulekaan. Vai että paljon. Tilastot osoittavat, että vuosien saatossa suomelle onkin kertynyt noita yleisurheilun joka lajin maailmamestaruusmitaleja vain korkeintaan kolme yksiä kisoja kohti. Yhtensä mitaleja on 21, joista kultaisia 7. Se on aika vähän verrattuna olympiayleisurheilun 114, kultaisia 48. Suurin osa on tullut pitkän matkan juoksuilta ja keihäs on ollut vahva laji.

Olympialaisia on ollut jo 24, yleisurheilun maailmamestaruuksia 15. Joka lajin MM-kisat järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1983. Saman aikakauden olympialaisista yleisurheilumitaleja on tullut yhteensä 12, joista 5 kultaisia. Kisoja on tietysti vähemmän järjestystiheyden eron takia, mutta suhteutettuna menestys on ollut samaa tasoa, kaukana hyvistä ajoista jo silloin. Edellinen kunnon potti on tullut vuonna 1936, 10 mitalia, kultaisia 3. Ennätys on vuodelta 1924, 17 mitalia, kultaisia 10. Pitkän matkan juoksuissa saattoi tulla noina vuosina kolmoisvoitto. Ja nyt puhutaan nimenomaan olympialaisten yleisurheilumitaleista.

Ei pidä unohtaa Euroopan mestaruuksia. 22 kisat, 100 mitalia, kultaisia 33. Edellinen jättipotti on vuodelta 1974, 10 mitalia, kultaisia 4. Ennätys on vuodelta 1934, 13 mitalia, kultaisia 5. Ainoa mitaliton vuosi on vuodelta 1966. Toisin sanoen ei sieltäkään ole kovin yleistä että mitaleita tulee tolkuttomasti ja silti aina valitetaan.

Nousee esiin kysymys, montako mitalia on tarpeeksi? Minä kyllä sanoisin että yleisurheilussa Suomi on jo vuosikymmenet tottunut siihen, että mitaleita tulee hyvällä tuurilla useammasta kuin yhdestä lajista. Juoksuratoja emme enää hallitse. Joskus hallitsimme kävelyä, mutta sekin alkaa vähitellen karata käsistä. Kilpailijat oksentelevat, tuupertuvat kesken matkan ja sinnikkäimmät tulevat maaliin paskat housussa. Kädessä on enää keihäs, mutta mikä on sen tulevaisuus. Eivät ainakaan pienet hauikset.


Teillä taas

Taas koulujen alkamisen kunniaksi televisiossa kampanjoidaan suojateiden turvallisuuden puolesta. ”Sinä teet suojatien” ei ole muistutus pelkästään autoilijoille. Myös jalankulkijoiden tulisi muistaa, että tie kuuluisi ylittää siitä, missä on suojatie ja tolpassa palaa vihreä valo. Kukapa meistä ei olisi joskus nähnyt vierestä, miten uhkarohkeita pyrkii tien yli siitä, missä ei suojatietä ole ja ruuhka on pahin. Lapset vielä jotenkin ymmärtää, kun porukassa tyhmyys tiivistyy ja on se aika elämästä kun kaipaa väkisin jotain jännitystä ja haluaa tehdä jotain mitä vanhemmat ovat kieltäneet, mutta sekaan mahtuu aikuisiakin. Jos jotain joskus sattuu, se on aina autoilija, joka siitä eniten kokee henkisiä paineita. Uhrille ei tarvitse sattua mitään kaatumista kummempaa, mutta autoilija tietää, että toinen olisi voinut kuolla. Joskus pienikin kolaus riittää.

Sen ymmärtää, että on turhauttavaa, nähdä kaukana suojatiestä vihreän valon palavan ja vaihtuvan punaiseksi parin askeleen päässä. Yhtä turhauttavaa kuin nähdä valottomalla suojatiellä auton tulevan niin kovaa vauhtia kuin rajoitus sallii ja ajatella että tuosta se nyt menee yli ja sitten se pysähtyykin suojatien eteen äkkijarrutuksella. En ole käynyt autokoulua, joten en ole perillä heitä koskevasta säännöistä, pitääkö suojatien edessä seisova jalankulkija päästää yli vai ei. Kerran oli kova ruuhka. Autoja meni pitkässä jonossa ja pysähdyin odottamaan sen menemistä. Jonon keskellä oli virolaisilla kilvillä varustettu auto, joka pysähtyi, päästi yli. Toisin teki muuan hollantilaisauto, joka miltei kiilasi yli, kun jalankulkijoille paloi vihreä valo. Vähintään yhtä kovalla koetuksella lienee autoilijan hermot, kun keltainen valo syttyy vihreästä kriittisellä hetkellä tai jalankulkija osuu suojatielle, autoilija hidastaa ja samaan aikaan jalankulkija ottaa askeleen taaksepäin. Hermoja vaan, ei kassajonossa seisominen ole yhtään sen mukavampaa, kun näkee että myyjä on hidas.

Omat ovat ongelmansa myös kevytliikenteen sisällä jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välillä. Koululaisilla on omituinen tapa kävellä rinnakkain ja tukkia tie. Lisäksi heidän olemuksensa on hyvin eloisaa ja jotkut saattavat nahistella keskenään, töniä toisiaan. Vaara on, että yksi tönäistään suoraan pyörän eteen tai kylkeen. Ja yksinäiset kävelevät keskellä tietä älypuhelimeen keskittyneenä hakeutuen huomaamattaan siihen reunaan, josta yrität ohittaa. Aina ei ole mahdollisuutta väistää ulos väylältä. Vieressä voi olla seinä, autotie tai oja. Vaikka väylää olisi tarpeeksi ohitukseen, voi toisesta suunnasta tulla vastaantulevaa liikennettä. Mieti siinä sitten, ehditkö pujahtamaan, vai päästätkö toisen ensin.


Jotain mahdotonta

Kansanedustaja Immonen tituleerasi monikulttuurisuuden painajaiseksi, jota vastaan pitää taistella. Tuliko hän lainkaan ajatelleeksi miten iso maa Suomi oikeastaan on? Niin iso että monikulttuurisuus ei ole maahanmuuttajien varassa.

Pelkät alakulttuurit tekevät maasta varsin monikulttuurisen paikan. Lapissa on saamelaiskulttuuri. Suomenruotsinkielisillä on omansa, samoin hesalaisilla. Jokaisella maakunnalla on oma kulttuurinsa ja jotkut jakautuvat useisiin alueisiin. Joskus tuntuu, että pelkkä kaupunki tekee kulttuurin. Suurissa kaupungeissa erot maakunnan sisällä voivat olla todella suuria, millainen luonne asukkailla on. Pienillä paikkakunnilla on aina oma pienten paikkakuntien kulttuuri, jonka perusajatuksena on, että kaikki tuntevat toisensa, mikään ei pysy salassa ja kaikki ovat keskenään enemmän tai vähemmän sukua.

Suomessa on myös hyvin laaja puliukkokulttuuri. Ja jokaisessa kaupungissa asuu kahjoja, joita toiset kutsuvat edelleen kylähulluiksi. Joissakin maissa sellaiset omituisuudet heivataan välittömästi pois tieltä laitokseen tai saman tien henki pois. Siinä suhteessa Suomessa on asiat melko hyvin. Ja kansalaisilla on sisua. Ei masennuta niin vain, jos välillä asiat menevät vähän huonosti. Luotetaan että kyllä ne siitä vielä paremmiksi tulevat.

Mutta totuus on, että monikulttuurisuudessa on paljon asioita, joihin tulisi saada tolkku. Kun joku matkustaa uuteen maahan, jossa on erilainen kulttuuri kuin omassa maassa, ei kukaan voi alkaa määräilemään siitä. On pakko sopeutua. Sama asia kuin suomalainen matkustaisi ulkomaille ja suhtautuu piittaamattomasti paikalliseen kulttuuriin. Epätieto ei anna vapautusta, jos teko on maan laissa rikos. Viisasta kun ottaa etukäteen selvää sen maan kulttuurista, johon aikoo matkustaa ja jäädä pidemmäksi aikaa. Sekin on joissain maissa eräänlainen kulttuurikysymys, että jos olet epäkohtelias, olet velvoitettu pyytämään anteeksi. Siinä sitten mietit oikeaa tapaa pyytää anteeksi, ettet epätietoisesti vain pahenna asioita. Mutta Suomessa asiat tuntuvat aina menevän päälaelleen. Kun täällä yritetään neuvoa maan tavoille, aletaan heti syyttää rasismista. Nimittäin kulttuuria.