Vaaravyöhyke

  • late_k

Tykkäänkö vai en? Ensivaikutelma tekee sen. Ainakin jotkut ovat sitä mieltä ja osittain oikeassa. Kun etsimme asuntoa eli kotia on ensivaikutelmalla usein iso merkitys sen suhteen, haluammeko lähteä tavoittelemaan sitä, vai katsella vielä muita tilanteen mukaan. Aina ei ole aikaa miettiä. Jos halukkaita ottajia on paljon ja antavat ymmärtää, että ensivaikutelma oli positiivinen esitellyistä pikkuvioista huolimatta. Ei haittaa parvekkeen, saunan, astianpesukoneen ja pyykkikoneliitännän puuttuminen. Ei myöskään ruma sisustus, jonka vanha asukas vie mukanaan huonekalujen muodossa. Rumat seinät voi aina tapetoida tai maalata pienellä vaivalla kuntoon, jos raha ja taito siihen riittävät.

Entä sitten ihmiset ympärillä eli naapurit. Ihan kuin joku olisi käynyt sanomassa heille, että talossa on asuntonäyttö, olkaa hiljaa. Näin syntyi mielikuva hiljaisesta ja rauhallisesta ympäristöstä. Kunnes muutto tuo esiin karun totuuden. Melua, melua ja vielä kerran melua. Siitä ei pääse eroon millään. Jossain soi musiikki, toisaalla riidellään. Yö täynnä kaikkea paitsi kuorsauksen ääntä. Edellisessä ositteessa sentään sai nukkua, vaikka päivät olivat täynnä äänekästä elämää.

Vaihtoehtoisesti voi joutua keskelle niin syvää hiljaisuutta, että tuntuu suorastaan aavemaiselta, kun tuuli paukuttaa ikkunoita. Muutit pois melun takia ja ahdistuit sen puutteesta. Ei vanhaa hissiä, jonka liikkumista ja oven kolinaa ei voinut olla kuulematta. Ei vanhuksia, jotka vaihtavat kuulumisia ovi auki rappukäytävään. Ei vilkasta liikennettä talon ohi kulkevalla tiellä. Suurin shokki oli tilan lisääntyminen. Kun edellisessä yksiössäsi tilan puute oli niin suuri, että sohva hoiti kirjahyllyn virkaa, uudessa kaksiossasi sitä onkin niin paljon että tavaraa on liian vähän. Vain yksi huone lisää, mutta säilytystilaa senkin edestä. Ja silti vanhat huonekalut eivät riitä täyttämään joka nurkkaa, muuta kuin huonekalukauppaan ostamaan parit lipastot, niin ei ainakaan lopu säilytystila kesken.

Aina sen ei tarvitse olla kiinni kodista tai naapureista. Jokainen meistä kohtaa elämässään uusia ihmisiä kun astuu uusiin ympyröihin tai joku toinen astuu uutena sinulle vanhoihin. Töissä, kaupassa, harrastuksissa, viihteellä, netissä, muuten vain sattumalta tai sovitusti. Joskus ensivaikutelma lunastaa odotukset, oli sitten positiivinen tai negatiivinen. Toisinaan se johtaa harhaan. Jos olemme itse selvin päin ja tapaamme jonkun ensikertaa hänen ollessaan humalassa, voi todellisuus olla toinen. Jos joku joutuu työnsä takia olemaan ystävällinen vaikka väkisin, voi sekin antaa väärän kuvan todellisesta luonteesta. Siksi olisi aina viisasta tilanteessa kuin tilanteessa olla välittämättä ensivaikutelma negatiivisista puolista, jos edes jotain positiivisen tynkää lävitse paistaa. Katsoa vielä toisen kerran uudestaan ennen kuin päättää, mitä ajattelee. Ja onko ajatus ääneen sanomisen arvoinen.

Sanotaan että kolmas kerta toden sanoo. Ei sano. Se korkeintaan sinetöi toisen silmissämme joko negatiiviseen tai positiiviseen muotoon. Myöhemmin sekin käsitys voi kääntyä päälaelleen, jos vaikka työn takia joutuu sietämään toista. Tai haluaa tositarkoituksella tutustua vähän paremmin. Negatiiviselle vaikutelmalle voi olla vaikea antaa mahdollisuutta näyttää, että on pohjimmiltaan mukava. Se vain johtui ujosta luonteesta, pelosta ilmaista itseään suoraan niin kuin oikeasti on. Juuri sitä mitä toinen pohjimmiltaan odotti, mutta ei heti sitä tajunnut.

Entä jos positiivinen kuva negatiivistyy. Mistä sellainen johtuu? Mielistelyllä voi olla oma osansa, mutta myös sillä samalla ujolla luonteella, joka ilmenee uusien ihmisten edessä. Kun tulee toiselle tutuksi, sitä ihan huomaamattaan alkaa vähitellen olemaan oma itsensä. Sanoo suoraan mitä ajattelee eikä se miellytä toista. Hänelle sellainen luonne tuli aivan uutena tuttavuutena omaan elämään ja vaikka kuinka yrittää siihen sopeutua, ei sopeudu. Kaksi eri luonnetta kahdesta eri ääripäästä kohtasivat toisensa, eivätkä olosuhteet mahdollista karttamista. Olette toisillenne ainoat väärät, jopa luonto työntää teitä erillenne, mutta ette pääse pois. Vaikka ihminen on luonteeltaan sopeutuvainen ja kykenee sietämään ympärillään ihmisiä joista ei pidä. Pitää vain itsensä vähän sivummalla. Välillä vastaan kävelee kaksi ääripäätä jotka eivät ikinä opi. Eivät välttämättä erilaisuutensa, vaan samanlaisuutensa takia. Puuttuu kokonaan vastakohdat täydentämästä toisiaan, kuin kaksi hylkivää magneettia. Mistä voi tietää, milloin on kyse ainoista oikeista ja milloin ainoista vääristä riippumatta siitä mistä siinä on kyse. Intiimistä suhteesta, josta ei tarvitse kertoa muille. Työsuhteesta, jossa ryhmän hyvä yhteishenki mahdollistaa kiitoksen arvoisen onnistuneen suorituksen. Naapurisuhteesta, jossa tervehditään rapussa ja jutellaan niitä näitä sen minkä ohimennen ehtii. Tai toivotaan ettei kukaan osu yhtä aikaa rappuun utelemaan yhtään mitään omasta elämästään. Ihan vain kavereista, jotka omilla keskusteluillaan kuvittelevat tekevänsä maailmasta paremman paikan elää. Erimielisyyksistä voi tulla sanaharkkaa ja vahvempi voittaa. Heikompi joko nielee tappionsa ja etsii uuden puheenaiheen vaikka väkisin. Tai kerää voimiaan seuraavaan erään. Erään jonka on jo valmiiksi hävinnyt. Kun sama toistuu tarpeeksi monta kertaa, lopulta norsun selkä katkeaa. Voi tulla pahaa jälkeä, jos ei osaa laskea kymmeneen.

Vaihtoehtoisesti erimielisyydet eivät aiheuta muuta kuin tilapäistä sanaharkkaa, joka sivullisen korvissa voi kuulostaa vaaralliselta, mutta mitään vaaraa ei ole. Mutta ei ole yksiselitteistä analyysiä sille, milloin vaara on ja milloin ei. Siinä koko jutun vaarallisuus piilee. Sinusta voi tuntua että kun saat kerran vähän kovemmin jyrähtää, rauhoitut. Kun kuvittelet saavasi toisen hiljaiseksi. Mutta toinen jyrähtää takaisin vielä kovemmin. Sinä itse menet hänen sanoistaan hiljaiseksi ja tilanne päättyy. Mutta et niin vain pääse yli siitä, että et saanut sanottua viimeistä sanaa. Vaikka itse omassa luonteessasi osaat joskus myöntää itsellesi sen että kun toinen jyrähti sinulle ensin ja sinä hiljenit heti, sen piti mennä juuri niin. Sillä kertaa sinun kuului kuulla viimeiset sanat toisen suusta jatkamatta kinaa yhtään sen pidemmälle. Koska ajatus siitä mitä olisit sanonut seuraavaksi, olisi mennyt joko haistattelun tai herjaamisen puolelle silkka häiriötila että et ymmärrä syytä miksi toinen ärähti sillä tavalla. Sekunnin murto-osissa sinä kykenit tekemään päätöksen, ettei ole viisasta sanoa enää yhtään mitään tähän asiaan, koska ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Todeta keskustelu päättyneeksi ja olla hetki hiljaa. Ja toivoa että toinenkin ymmärtää olla hiljaa. Odottaa että pöly laskeutuu ja jatkaa ihan muista aiheista, ehkä vähän iloisemmista. Mutta jos toinen toistuvasti sanoo sinun viimeisten sanojesi päälle epämääräisyyksiä miinuksen puolelta, ei hyvä. Ei osaa tehdä päätöstä olla hiljaa vaan sanoo jotain eikä osaa selittää, mistä ne sanat oikein tulivat. Eikä välttämättä sitä mietikään. Mutta kun kemiat kohtaavat, sopu ei ole koskaan mahdoton. Asiathan ne vain riitelevät, ainakin niin pitäisi olla.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus