Me ollaan just täydelliset.

Joskus täällä bittivirrassa törmää virtuaali-ihmiseen, joka jostain syystä vaikuttaa kaikinpuolin täydelliseltä - omaan palapeliin sopivalta: ei parisuhdetta, ei pieniä tenavia tarraamassa lahkeeseen, työ sopivasti joustava, profiili oikein helposti katseltava, älykäs keskustelija, kutkuttavalla tavalla kieroutuneella huumorintajulla varustettu, riittävän itsevarma, sosiaalisesti taitava, liikkuva ja itsestään huolehtiva..

Netissä vaihdetaan ajatus ja toinenkin. Ja puhelinnumerot. Keskustelu sujuu vaivattomasti ja puhelut venyvät tuntien mittaisiksi - on niin vaikea lopettaa, kun haluaisi jakaa vielä vähän enemmän. Oppia tuntemaan. Tekstiviestejä, kuvia. Kauniita ajatuksia ja sanoja molemmin puolin.

Tapaaminen nousee esille ehkä jo ensimmäisen, viimeistäään toisen tai kolmannen puhelinkeskustelun aikana. Mitä enemmän etäisyyttä on, sitä enemmän tapaaminen vaatii: työssäkäyvien aikuisten aikataulujen yhteensovittaminen, matkustamiseen liittyvät seikat, mahdollinen majoittuminen.. Käytännön järjestelyistä sopiminen ja itse tapaamisen suunnitteleminen on kivaa. Missä nähdään (tuutsä vai tuunksmä vai mennäänks)? Millä tapaa (pikaiset kahvit vai pari yötä hotellissa)? Mitä tehdään (juodaan terassisidukat ja jutellaan / pakataan piknik-kori ja mennään kalliolle paistattelemaan päivää / fillaroidaan iho ilosta hikiseksi..)?
Yhteisen sävelen löytyminen ensitapaamista suunnitellessa tuntuu mukavalta, turvalliselta. Silti on kiva, että jotain jää salaisuuden verhon taa piiloon ("Kerman kanssa vai ilman?" "Täh?" "Siis se KAHVI!" *naurua*).

Odottaminen on ihanaa. Valmistautuminen kaikkine taikoineen; sääret sileiksi, iho pehmeäksi, ripsiin kestoväri, kampaus kuntoon, vaatteet.. Vaikka nelikymppisenä haluaa rentoutua ja olla ihan vaan se oma itsensä, on ensitapaaminen aina ainutkertainen tilaisuus. Kuin työhaastattelu. Vaikka soitettujen ja vastaaontettujen puheluiden laskurit olisivat pyörähtäneet jo pariin kertaan ympäri ja kuvia lähetelty puolin ja toisin, on live aina live. Jännittää ihan helvetisti. Viimeiset minuutit ennen ensimmäistä katsekontaktia ovat raastavat ja vielä 17. kerran tarkistat ettei hampaiden välissä ole pinaattia (vaikka olet syönyt sitä viimeksi ala-asteella) tai että valkoinen t-paita on säilynyt tahrattomana (olisi pitänyt valita jotain tummaa ja huoletonta!).

Sitten avaat silmäsi ja siinä se ihminen on. Totuuden hetki (jälleen yhdet elämäsi tärkeimmät sekunnit). Katse (salamannopea analyysi, jonka aikana ruksaat alitajuntasi laatimasta listasta täsmäävät kohdat ja lasket pisteet) ja kosketus (halaanko vai suukotanko - entä jos teen jotain väärin?).

Odottaminen voi olla myös piinaa. Mitä pitempään joutuu odottamaan, sitä helpommin eteen tulee myös epäröinnin hetkiä. Entä jos en kelpaakaan? Jos toisella on ihan väärä kuva minusta? Entä jos se toinen onkin jotain ihan muuta kuin mitä itse olen kuvitellut? Entä jos ihastun (saati rakastun - niinkin voi kuulemma käydä) ja sitten jälleen kerran poltan sormeni (tsot-tsot.. tulella ei saa leikkiä)? Entä jos. Entä jos lopettaisin epäröinnin ja odottaisin tapaamista yhtä riemumielin kuin 35 v. sitten Joulupukkia. Miestä, joka ei koskaan pettänyt; tuli aina ajallaan ja palkitsi odottamisen avokätisesti. Sylissä sai istua just niin kauan kuin halusi ja korvaan kuiskata asioita, joita ei muille kerrottu.

Virtuaalimaailmassa me ollaan just täydelliset ja jos me tapaamisenkin jälkeen tunnetaan samoin ja yhdessä niin sovitaan, me voidaan olla sitä myös IRL. Mutta niin käy vain kerran.

Kirjoitettaessa soi Procol Harum - A whiter shade of pale