Jälleen kerran elämää suurempien kysymysten äärellä.
Katsoin eilen dokumenttia poikien kasvusta miehiksi. Dokumentissa käsiteltiin tunnevammoja ja mahdollisesti virheellisen mieskuvan vaikutusta poikien kasvussa mieheksi.
Yhteiskunnan antama kuvahan on, että miehen tulee olla vahva, mies ei koskaan itke, eikä ole heikko.
Tietysti tuo riippuu täysin siitä, missä elinympäristössä kasvaa pojasta mieheksi ja kuka on antamassa kuvaa miehestä.
Malli kasvuympäristöistä annettiin esimerkkinä New Yorkin jengikaupunginosa ja vertauskohtana miltein väkivallaton ja rikas lähiö.
Jengikaupunginosassa kasvaneet pojat, ovat usein todistaneet väkivaltaa ja mallikuva rohkeasta ja ihailtavasta miehestä on ollut vääristynyt. Mm. perhevakivaltaa ja alkoholia harrastava isä, joka liikkuu alueen rikospiireissä. Tai isättömille pojille isän korvikkeena toimivat jengin vanhemmat pojat, joiden tunneälykkyys on kehittymätön ja joille väkivalta, sekä rikosten määrä on miehenmittana.
Jokainen varmasti ymmärtää, että tälläisessä kasvuympäristössä tunneelämän kehitys hidastuu, ellei lakkaa kokonaan?
Entä rauhalliset lähiöt? Ulkoisesti kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta 18- vuotiaita kohdeltiin, kuin miehiä. Valitettava totuus on se, että aivojen kehitys/kasvu ei ole vielä tuohon mennessä täysin loppunut. Eli heitä kohdeltiin, kuin miehiä ja he kuvittelivat olevansa miehiä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Miesten maailmaan poikana? Mitkä ovat seuraukset?
Minun on turha nuorena naisena kommentoida miesten maailmaa, mutta voin antaa oman näkökulmani asiaan, perustuen omiin kokemuksiini.
Jostain syystä vedän puoleeni/tunnen vetoa karskeihin miehiin. Ongelmana on usein se, että tunne elämältään nämä miehet eivät välttämättä ole aivan kehittyneitä ja siksi saankin siipeeni alituiseen. Liian usein olen heidän puoleltaan kuullut tarinaa perheväkivallasta, vanhempien alkoholiongelmasta tai muuten rankasta lapsuudesta. Usein näillä kundeilla oli erinnäisiä ongelmia. Joko työ/opiskelu ei kiinnosta/ motivaatio on kadonnut. Tai sitten raha-asiat ovat perin pohjin sekaisin. Myös sosiaaliset suhteet ovat usein sekaisin ja kommunikaatiokyvyissä on ollut parantamisen varaa.
Kärsinkö siis "pelastan kaikki"-syndroomasta vai heijastuuko oma kokemukseni/historiani miesvainuuni?
Omaa kasvatustani voin heijastaa pojan kasvatukseen sillä perusteella, että jumaloin isoveljeäni ja juoksin aina poikien leikeissä mukana. Pukeuduin pääasiallisesti ja kävelinkin kuin poika. Poikkeus oli, että pulaan joutuessani tai ollessani surullinen, joko isäni tai veljeni oli pitämässä puoliani ja sain itkeä sydämmeni kyllyydestä ja näyttää tunteeni. "Vasta" 13-vuotiaana löysin itsestäni tytön.
Mutta nyt poukkoilen asiasta toiseen. Joten jatketaan samaa linjaa...
Mikä siinä on, että miehet etsivät itsellensä tyttöystävästään äidin korviketta? Joku joka pitää huolta kodista ja laittaa kuriin? Naisen tehtävänähän on nalkuttaa jne. Silti olla uskomattoman seksikäs ilmestys ja olla aina valmis seksiin, sekä tehdä päivittäin alotteita? Eli huora, äiti ja lempeä kodin hengetär samassa paketissa?
Onko syy siinä, että tutkimusten mukaan mies vaistomaisesti etsii samoja piirteitä vaimoehdokkaastaan, kuin mitä on äidissään? Eli faktat ja unelma yhteen nidottuna olisi paras paketti? WTF?!
Kundit joihin olen törmännyt ovat hakeneet kilttiä kodin hengetärtä, joka taipuu kaiken maailman oikkuihinsa tai kodin amatsonia, joka ruoska viuhuen pitää miehensä tossun alla. Yleensä juuri tuota jälkimmäistä...
Entä mistä johtuu suuremmat numerot ilmoitetusta perheväkivallasta Suomessa? Onko syy kasvaneessa väkivallassa vai suuremmasta tietoisuudesta naisten joukossa? Joko siis miesten(/naisten) päässä viiraa pahemman kerran nykyään tai sitten naiset(/miehet) ovat entistä tiedostuneempia avusta. (Siis kyllähän miehetkin kohtaavat perheväkivaltaa, siinä missä naisetkin. Usein se vain on toisinpäin. Siksi näin esimerkissäni).
Miksi sitten on niin vaikeaa tuoda esille tunteensa ja myös näyttää heikkoutensa?
Jostain syystä vain über kova mies voi näyttää tunteensa ja herkkyytensä. Tämä on merkki uskomattomasta vahvuudesta ja rohkeudesta jne.
Tiivistettynä: Mielestäni koko yhteiskuntamme on sekaisin. En sano, että sukupuoliroolit ovat pahasta, mutta mielestäni kummallakin sukupuolella oikeuksiinsa olla myös heikko ja ilmaista itseänsä, ilman kliseisyyksien vaatimia maneereita.
Omalla kohdallani, näiden rikkinäisten miesten kanssa, on suhteeni lopulta ajautunut eroon/ongelmiin juuri sukupuoliroolien takia. Niitä halutaan liian paljon pitää yllä ja silloin unohtuu parisuhteen edellytyksistä yksi. Kumppanin on oltava myös paras ystäväsi, jolle voi surutta kertoa kaiken ja joka ymmärtää, vaikka ei aina ymmärtäisikään.
Pitäisikö minun tyytyä rooliini naisena? Jättää opiskelu ja thai nyrkkeily, sekä fudistreenit. Myös housut vain siksi, että ne ovat maskuliinisia piirteitä. Heittäydyn yksinkertaiseksi kotiäidiksi? Pidän mielipiteeni sisälläni vain siksi, etten olisi uhkana miesten omalle kuvalle miehisyydestään? (Tai käyttäisin hyväksyttäviä naisellisia keinoja päästäkseni huipulle?!)
Siis faktahan on, että yhteiskunta elää murroksessa. Sillä saivathan naisetkin äänestysoikeuden vasta 1900-luvun alussa ja nyt naiset ja miehet hakevat uutta sukupuoliroolien jakaumaa.
En edelleenkään ole feministi. Kannatan tasa-arvoa ja sukupuolirooleja, ehkä hieman modernimmalla mallilla. En todellakaan tulevaisuudessa aio katsoa vierestä, kun mies saa palkankorotuksen, sillä perusteella, että on hyvä jätkä tai sitä, että miehet vievät johtajiston pallit vain siksi, että nuoret naiset/naiset eivät ole uskottavia päätöksentekijöitä.
Nämä kliseisyydet ovat historiaa.
Pelkään vain joutuvani ottamaan hullun feministi akan roolin ylleni, jotta tämä asia saadaan muutettua tasa-arvoisemmaksi.
No mutta päätänkin tämän mietelmän miespuolisen koulukaverini tokaisuun: "Kyllä mä sulta mielelläni turpiin ottaisin!". (Juu, en millään tavalla viittaa tällä miesten sisäiseen haluun tulla timmin naisen tossun alle jne....)
Siis korkkareilla, hameella ja huulipunalla varustautuneena,sekä kylmän logiikan ja järjen avulla taistoon vanhoja uskomuksia kohtaan