Yhtä kaaosta ja hulluutta

Hei rakkaat lukijani! *mairea pöllähtänyt hymy*

Kummasti se aika juoksee ja tuntuu, ettei millään ole enään aikaa edes kommentoida päiviensä tapahtumia.

Nyt on kyllä tosiaan kaikenlaista herkullista ja ei-niin-herkullista jaettavaa.

Ihmisen ajatusmaailman tuottamat mielikuvat ovat yksi keino makeuttaa yksilön omaa maailmankuvaa ja arkea.

Jälleen pöhnäisenä sunnuntaina työskennellessäni eksyin ruokamarkettiin kahvitauollani ostoksille. Kappas vain lohihan se sielä oli alennuksessa ja upottaudun lohisäkkien sekaan. Mikään ei ole nannempaa kuin uunituore lohi.

Havahduin ajatuksissani ulkopuolisin silmin nähdystä kuvasta. Tyttö työpaidassaan kurkottelemassa pylly pystyssä lohien seassa hullunkiilto silmistä paistaen.

Itse asiassa pyrin löytämään sen pienimmän ja tuoreimman lohen. Ei sitä yksin viitsi 3 viikkoa yhtä lohta nimittäin syödä..

Vertailin lohien jäntevyyttä ja silmien kirkkautta ammattilaisen tarkkuudella.

Mutta hei vakavasti otettuna... Minä huumorillani aloin kesken kaiken hihittelemään itsekseni kuvitellessani itseäni ulkopuolisten silmin. Äkkiä näin myös kuvan itsestäni makaamassa lohien seassa yhtä kylmänä ja ilmeettömänä-> varsinainen merenneito!

------

Asiasta kolmanteen ja ei-niin-herkulliseen aiheeseen.

Jälleen kerran kyse ihmissuhteista ja miehistä. Miehiinhän en koskaan kyllästy... ;)

Juttelin tuossa eräänä sukulais baari-iltana ystäväni äidille. Ilmeisesti ystäväni ja hänen miehensä on eroamassa, sillä nuoruus vaatii aikaa ja parisuhteessa heillä ei ole tarpeeksi aikaa toisillensa. Siis mies viihtyy paremmin toimistollaan kuin kotona.

Homman nimi on se, että tämä ukko ei ole niitä pieni tuloisempia ja jostain syystä ystäväni äiti alkoi ohjeistamaan minua elämäni varrelle:

-Sun kanssa pitäis kokeilla vähän varakkaampaa miestä. Coctaileja kämpissä, hienoja autoja ja vaatteita. Mieti nyt! Saat maistaa rikkaiden ja kuuluisien elämää! Kallista viiniä ja uutta maailman katsomusta... iske nyt joku sen kavereista.... *epämääräistä ranskan kielen lainausta*... sit voit olla niin kuin mun tyttöni. Lady ja hieno ja *lisää ranskan kielen yrittämistä*.......Kaikkea pitää kokeilla.

Ensin halusin tarttua tätä minullekkin rakasta naista rinnuksista ja läpsiä kasvoille. Mutta vain hymyilin ja kohautin olkapäitäni.

-Niin ehkä pitäisi kokeilla...

Siis kuka tosissaan lähtee kenellekkään sitä ehdottamaan? Kuka itseään kunnioittava nainen tekee näin?

Tiedän, että maailmassa on näitä nk. kullankaivajia, jotka hankkivat miehen/naisen tämän varallisuuden takia. Mutta itse en ymmärrä tätä.

Minun on vaikeaa ottaa jopa lahjoja vastaan puoli tutuiltakin. Ystävät ja perhe erikseen, mutta olen oppinut, ettei mitään saa ilmaiseksi. Joten jos saan yllättäen kukkia, koruja, pullaa etc. Olen aina varuillani.

Mistä tämä johtuu?: Ensinnäkin olen kasvanut nk Ghetossa ja siellä jos jossain oppii ettei mitään saa ilmaiseksi ilman taka-ajatusta. Isäni opetti minulle, että kaiken eteen on tehtävä työtä.

Joten jos en hyväksy ilmaisia lahjoja on turha ottaa hernettä nenäänsä. Ei mtn henkilökohtaista. Olen itse vain niin perhanan epäluuloinen.

Parisuhteessakin pyrin pitämään lompakot erillään. Sun ja mun rahat. Ei meidän. Meidän rahoista voidaan puhua sitten avioliitossa kun lapsia on kasvatettavana ja mahd. äitiysloman takia, en itse niin paljoa työtä pysty tekemään. Silloin miehellä on velvollisuus avittaa ottamatta hernettä nenäänsä "Lompakollaan kävijästä". Perhe ennen kaikkea!

Mutta filosofiani on, että itse teen työtä itseni ja omaisuuteni eteen, sillä silloin voin kantaa itseni ylpeänä omista saavutuksistani.

Toinen samankaltainen tilanne tapahtui viime viikonloppuna. Juttelin erään kundin kanssa. Ihan symppis tapaus, mutta voiko kyseessä olla jo hieman epätoivoisuutta?

Ensin kundi oli ystävällinen ja totta kai jutustelen ihmisille. Juttelimme ihan syvällisiä ja jossain vaiheessa kundi kävi tunkeilevaksi. Hän kehui ulkonäköäni ja pään sisältöäni.

-Susta tulee hyvä vaimo jolle kulle..

Sitten hän kyseli ihanne miesmakuani etc. Totta kai heitin jotain hatusta. Tämän jälkeen hän vakuutteli minulle omaavansa huumorintajua ja pitävänsä kroppansa kuosissa. Melkein kaikki kohdat listassani siis täyttyisivät.. Hmm. Koska näillä sanomillansa hän ei haluamaansa vaikutusta minuun tehnyt nosti hän esille rahan.

-Saan perinnöksi tulevaisuudessa 3 miljoonaa euroa.

Tässä tilanteessa en ollut varma itkisinkö vai nauraisinko. Jos tuo ei ole epätoivoista niin mikäs sitten?

Loppu illan välttelinkin häntä ja lopulta hän poistui paikalta.

Tälläiset tapaukset vain turhauttavat ja tekevät minut surulliseksi.

Miten ihmisillä ei enään ole minkäänlaista itseluottamusta ja kaikki pyritään saamaan rahalla? Raha luo sinulle sen egon, jota kannat ympärilläsi ja suurin osa massasta ehkä näkeekin vain sen, eikä mitään muuta.

Toiset ovat herkempiä ja haistavat ja kilometrien päästä heikon murenevan ihmisen tuon valeasun takaa.

Sitä en kiellä, etteikö raha helpottaisi asioita, mutta se ei tuo onnea. Ihminen on kateellinen paska ja jos omaat suuremman omaisuuden kuin toinen on kateellisuuden määrä suuri juuri sinua kohtaan. Sama juttu jos olet vahvempi, kauniimpi etc.

Kaiken tämän kantamiseen tarvitaan tervettä itsetuntoa. Tietoisuutta siitä kuka on, mitä haluaa ja mihin kykenee.

Jos minulta kysytään on se mahdollisesti ainut tie onneen.

Joka tapauksessa minulle on siis yksi hailee, onko tulevalla paremmalla puoliskollani omaisuutta vai ei.

Sormukseksi riittää karhulanka kyhäelmä, tavutettu vehnänkorsi etc. En tarvitse taloa vaan nukun vaikka taivasalla.

Kyse on paljon suuremmasta kuin maallisesta omaisuudesta.

Minulle riittää, että on joku johon voi luottaa 100%, jota voi rakastaa ehdoitta ja odottaa vastarakkautta. Joku joka on sun selkäranka kun ei itse jaksa ja toisinpäin. Joku joka ei estä ihmisenä kasvamista vaan kasvaa mukana. Joku jonka kanssa vaihtaa mielipiteitä ilman, että toinen ottaa hernettä kokoajan nenäänsä ja jos riitoja tulee niin ne selvittään, eikä vain pidetä sisällä. Kaikesta täytyy pystyä puhumaan. Koska niitä päiviä tulee, että toisen niskaan voisi atomipommin pudottaa, mutta ne kuuluvat suhteeseen.

Mutta lyhyestä virsi kaunis:

Siis tyyppi jonka kanssa katsella maailmaa ja elää elämäänsä.

--

Ja loppu kevennyksen paikka.

Löysin itsestäni yksinkertaisen puolen. Olen tyytyväinen varsin vähästä.

Viimeviikolla käväisin mummini luona ja eksyin vastapäiseen kirppariin. Siellä samoiltuani hetken silmäni iskeytyivät mikroon. Kyllä. Olen asunut nyt melkein 7 vuotta omillani ilman mikron tuomaa luksusta (poikkeus yhteisasuminen ex-kihlattuni kanssa) ja tällä kertaa sehän löytyi pian kainalostani.

15e. Vähän käytetty uusi mikro ilman lautasta, mutta eihän se mitään haittaa.

Koko illan hiiviskelin se ympärillä. Availin ja suljin sen ovea. Silittelin sen ikkunaa ja hihittelin itsekseni. Lämmitin ensimmäiseksi leipomani leivän mikrossa. Ja myhäilin tyytyväisyydestä.

Samalla kertaa tuona päivänä näin kirppiksellä punaisen talvirotsin. Lyhyempi malli, punainen, karvareunuksinen huppu. LÄMMIN. Höpöttelin siitä mummilleni ja kappas vaan!

Mummini oli mennyt ja osaa päräyttänyt tuon takin ja ojensi sen minulle muutama päivä myöhemmin.

Jostain syystä ajatuksissani vierastin sitä. Näyttäisinkö ihan venäläiseltä se päälläni? Sehän on punainen ja näkyy joka paikkaan?! Siinähän on karvaa ja en ole koskaan omistanut mitään missä on karvaa!!

Tänään ensi kerran puin sen päälleni ja sain todistaa pientä ihmettä.

Se on mukava. Erittäin lämmin. Melkein nukahdin bussissa koululle päin tultaessani, sillä sen on niin lämmin.

Muuten aika style myöskin. Aivan ihana takki! Sitä paitsi punainen väri on hyvä, jos joku kaunis viikonloppu eksyn ojasta aallikkoon ja nukahdan lumikasaan. Ainakin minut löydetään.

Samaisessa kirpparissa kuolasin yhden lenkkariparin perään. (Käyttämättömät, beiget) Mutta valitettavasti omaan pienemmän jalan.

Ehkä joku kaunis pv. ilmestyisi mokka talvisaappaat kirpparille? Niitä odottaessa...

Että sitä voi olla vähään tyytyväinen.