Miksi mulle aina kay nain...

Eh. Pitaakin olla helposti ylipuhuttava ihminen. Jtn luonteenlujuutta pitas varmaan kehittaa jostain.

Tilanne on tama. Tyopaikalla (jalleen kerran) yksi vuoropaallikoista tulee jaamaan aitiyslomalle kevaan aikana. Ja kun yours truly on ollut siella toissa kauemmin kuin kukaan muu respassa (mika on sinansa hauskaa. kun olen itsekin ollut siella vasta n. 9kk. mutta naissa duuneissa porukka vaihtuu useasti.) "kaikki" ovat ikaan kuin olettaneet, etta minusta nyt leivotaan vuoropaallikko. Ja ilmeisesti mun pitaisi sita vielapa halutakin. Mutta kun en ole mitenkaan innoissani lisavastuusta ja nyt kuitenkin suunnitellaan paikanvaihdostakin tassa puolen vuoden sisaan, olen tomerasti kaikille sanonut, ettei minua se pesti kylla kiinnostaisikaan. Jos sita nyt edes tarjottaisiin. Siis ei pomo ole mtn sanonut. Ennen kuin tanaan.

Kysyi suoraan, etta olisinko sita paikkaa hakemassa. Siihen savyyn, etta minusta _tuntui_ etta hanen mielestaan mun pitaisi hakea. Sanoin ensin, etta ajattelen asiaa. Seuraavaksi kuulinkin jo lupaavani hakea. On se nyt prkl kumma. En oikeasti edes halua sita paikkaa, ja sitten lupaan hakea sita _pomon mieliksi_ ja kenties (todennakoisesti) ilmaantuu patevampi hakija, joka paikan saa. Ja sitten mua varmaan vtuttaa. Huoh. Olisin vaan voinut sanoa "ei" ja antaa pomon aatella, etta olen kunnianhimoton luuseri. Olen minakin yksi satkynukke.