Oli synkka ja myrskyinen yo.

No niin. 6 tunnin paasta lahto lentokentalle. Ja sielta matka Suomeen suuntautuu. Ajattelin tapani mukaan olla menematta nukkumaan ennen aikaista lentoa. Varmin tapa olla nukkumatta pommiin. Ja pitaishan tassa viela pakatakin.

En vaan keksi millaan mitaan pakkaamista. Prkl hyvin menee.

Pitas mahollisimman paljon kamaa saada vietya Suomeen. Mutta siis 15 kilon painorajoituksen rajoissa. Eika mulla ole vaakaa. Niin vaikea tietaa paljonko tohon matkalaukkuun uskaltaa tunkea tavaraa. Sita paitsi, haluaisin vieda Suomeen vain ne kamat, mita en varmasti taalla enaa tarvi. Eli tyyliin talvitakki ja pari villapaitaa. En tiia mita muuta. Hoh hoi.

Tilasin taksin. Toivottavasti ne nyt osaa tulla oikeaan osoitteeseen. Eras Dublinissa asumisen hankalista puolista on, etta niilla ketka keksii katujen nimet (kuka ihme ne muuten keksii. siis kuka on paattany mika minkakin kadun nimi on. aina olen ihmetellyt tata.) on ilmeisesti loppunut sanat kesken. Kun kaupungin eri osissa on tasmalleen saman nimisia katuja. Siina on ollut monesti sormi suussa kun luulee olevansa oikeassa paikassa ja sattumoisin saakin selville olevansa taysin vaaralla puolen kaupunkia. Jos vaimoke olisi ollut tilaamassa taksia, se olisi varmasti tilannut sen puoli tuntia aikaisemmaksi. Jattanyt myohastymisvaraa taksille. Ja ruuhkavaraa. (ei ees Dublinissa voi olla ruuhkaa klo 5.30 perjantaiaamuna. ei voi.) Ja kaiken varalta varaa. Mutta mie en vain osaa olla niin kaikkeen varautuvainen kuin vaimo.

Siita puheenollen. Vahan huolettaa sen vaimoraukan terveys. Tai mahdollinen sairaus. Huoh.

Tuleepas olemaan taas hupaisaa valvoa yo. Tulee vanhat ajat mieleen. Ja sitte saa lentokoneessa nukuttua vahan. Vaikka onkin sangen epamukavat Ryanair-istuimet.