2 vuotta.

Kaikki on hyvin, sen mielestä, mutta mä en vaan jaksis enää yrittää.

Ihan kaikki ei kumminkaan ole sen syytä. Mä oon se kahden vuoden suhde.

Mä oon se joka olettaa ja odottaa niitä raketteja ja tulista intohimoa ja yhteiseloa ja kukkia ja ällöttävää hunajaa kokoajan. Mä en kestä suhteen muuttumista. Siinä kahden vuoden kieppeillä kaikki aina tasaantuu ja stabilisoituu. Pitäis jotenki hyväksyä myös se arki. Mä en vaan kykene siihen. Mä tylsistyn ja alan kattelemaan muualle. Kyllä. Naurettavaa ja lapsellista. Niinku raksu ite sanoo, mä elän jossain satumaailmassa.

Norjassa heiluessani olin päättäny jo muuttaa, mutta raksun perheessä tapahtuu kamaluuksia, joten mä en voi olla niin vittumainen että meen jättämään sen ny. Kerrankin kun se tarvii tukea ja turvaa, mun on vaan pakko olla tässä, kuunnella ja yrittää auttaa. Se on auttanut mua. Mulla on ikävä sitä, sillonkin kun oon sen kanssa. Mulla on ikävä sitä mitä se oli ennen.

Eilinen oli silti ihan okej. Se tuli kotiin, nappas mut kainaloon ja soffalle. Mä nukahdin ja unohdin hetkeks kaiken roskan ja pahan olon. Turva.
Heräsin siihen että se silitteli mun hiuksia ja pussas otsikkoa. Ehkä se on rakkautta, se että voi vaan olla toisen kanssa, tekemättä oikeasti mitään? Mä en tiedä. Mä jahtaan tunteita, niitä suuria tunteita.
Kaikista tyhmintä on että mä en edes oikeasti haluais luovuttaa. Mä välitän siitä, ja haluan että kaikki toimii, mutta mä en vaan jaksa. Hyvä että jaksan edes toimia. Edes vähän.

Ylös, alas. Positiivinen, negatiivinen, vihanen, surullinen, ilonen, naurava, itkevä raunio. Kaikki menee ylös, alas, liian nopeasti. Mielialamuutokset on jotain järkyttävää. Lääkärille tänään, kattomaan kuinka monta vikaa musta voi löytyä.