Blogi

Kamala yö ja vielä kamalampi aamu. Mä luulin olevani hullu ja soitin psykologille. Epäilin että mä en oo ollenkaan normaali. Miten mä voin ottaa koiran menetyksen näin raskaasti. Mä itkin suurinpiirtein koko hela yön. Jossen hereillä ollessani, niin unissani.

Brittis, mun psyyketohtori sanoi mun olevan normaali. Koirat on perheenjäseniä.

-Kyllä mä oon tän kokoajan tienny. Ossi on super-tärkeä, tai no, se oli super-tärkeä. Karvaisin perheenjäsen koskaan. Rakastetuin pallero ja fiksuin mönkijä. Ihana komposti.

Heräsin ja lahosin uudestaan. Mun aamut on aina olleet vähintäänkin spesiaaleja. Läähättävä koira joka työntää pitkän nokkansa mun korvaan, kiljasee ja juoksee ympäri huonetta, perse heiluen ku viimistä päivää. Halauksia ja pusuja. Lisää pusuja. sitte laittamaan herran ruoka valmiiksi. Ulos heti aamiaisen jälkeen. Heitä keppejä. Juokse, hypi, naura, pussaa. Kotiin. Vanha on väsynyt ja nukkuu kun mä laulan suihkussa.

Ammut näyttää nyt kovin tylsiltä, yksinäisiltä ja kylmiltä. Päivät vaikuttaa mitättömiltä ja illat tyhjiltä. Yöt menee yksin pimeässä. Hassua, miten vasta tän menetyksen jälkeen mä ymmärrän kuinka suuri osa elämää Ossi oli. Se teki arki-päivästä pienimuotoista juhlaa. Rakasti ja rakasti lisää. Se ei pyytänyt mitään. Halus vaan olla lähellä, mukana, rakastettu.

Mä en varmaan ikinä unohda miten se nukahti mun syliin. Koko perhe sen ympärillä. Se sai kaiken huomion, ihan loppuun asti.

Kotiin raahutuminen oli ehkä se pahin paikka. Sillon se totuus iski ku puukko kylkiluiden väliin. Ossi on poissa.

Ei rakkista joka hyppii huutaa ja pussaa. Ei karvapalloa joka hinkkaa nenäänsä mun sääreen ja örisee onnellisena. Ei palleroa joka juoksee keittiöön juomaan, sitten kauheaa vauhtia mun luo ravistamaan kaikki vesi ja kuola mun päälle. Ei rakasta joka kierii alas sängystä ja haukottelee kuin vanha juoppo. Ei kultaa joka kiljuu ja ulisee kuullessaan jäätelöauton lähestyvän.

Se nukahti mun syliin. Vei mennessään lähes liian suuren palasen musta. Mä en oo ikinä ollut niin avuton.

Älytöntä miten tyhjää mun luona on. Täällä asuu vaan ikävä.

Voikohan suruun kuolla? Eläinlääkäri soitti tänään, uusiks, ja suositteli Ossin lopetusta. Mä hajosin tuhanteen osaan ja luulin tukehtuvani. Kävelin kotiin huutoitkien ja raahauduin keittiön pöydän alle itkemään lisää. Kattelin koiraani joka tuijotti mua hämmästyneenä.

Meidän naamat on melkeen yhtä turvonneet. Ossin feijja on ihan pöhöttynyt kasvaimen takia. Sen silmä vuosi ja se katteli mua. Mä itkin ja itkin. Halasin rakkiani ja itkin. Vaan ajatus eläinlääkärille menosta tuntuu repivän mun sydämen kappaleiksi.

Se joka saa mut aina hymyilemään. Se jonka seurassa mä viihdyn vaikka vihaisin koko ihmisrotua. Se joka työntää nokkansa mua korvaan aamusin ja heiluu innoissan ku hullu kun mä herään. Se joka kuuntelee ja haluaa kuunnella. Se jonka lempitouhua on halaaminen, ulkona juokseminen ja jäätelön syöminen. Se joka tykkää juustosta vähintäänkin yhtä paljon kun minä. Se joka on riippuvainen musta. Se joka ei halua koskaan olla erossa.

Mä kävin eilen hakemassa possukkeen hoidosta. Kotimatkalla sen silmän vierestä alko suihkuamaan verta. Mä juoksin eläinlääkäriin kamalassa paniikissa, koira, -ja minä veressä. Kokeiden, röntgenkuvien ja tyrehdyttämisen jälkeen mä masennuin lisää. Kasvain. Tai mahdollisesti luuhun iskeytynyt tulehdus. Saadaan tietää perjantaina. Tulehduksen saa ehkä pois, kasvainta ei. Todennäköisesti kasvain.

Sillä ei ole kipeää. Se juoksi mun perässä ilosena lekurille, häntä heiluen ja veri ruiskuen. Se ei oikeen hiffannu että mitä me siellä eläinlääkärissä tehtiin. Kiltisti se kumminki seuraili mua ja makas niin kovin nätisti kun sen päästä otettiin kuvia. Yleensä koirille annetaan rauhottavia, Ossi ei tarvinnut sellasia. Se luottaa muhun, kuuntelee ja haluaa olla mieliksi.

Mä maksoin 4000 ja lähdin apteekkiin, tilasin taksin kotia kohti ja kattelin koiraani. Kotona mä lahosin. Heitin veriset vaatteet pyykkiin. Hyppäsin koiran kanssa suihkuun ja itkin. Mulla on niin älyttömän tyhjä olo. Kokonaiset 10 vuotta mä oon saanut Ossin kanssa viettää. Se autto mut mun elämäni kamalimman menetyksen yli. Se on ollut kokoajan mukana. Sitä on saanut rakastaa ja paijjjata niin paljon kun ihminen vaan yksinkertasesti jaksaa. Ajatus, että maailma muka jatkaisi pyörimistä vielä Ossin menetyksen jälkeen, tuntuu pelkästään absurdilta.
Koira on mulle tärkeämpi kuin 95% maapallon väestöstä. Ihmeellistä mutta totta.

En tajua miten mä saan ajan kulumaan. Perjantaihin on vielä pieni ikuisuus.