Blogi

Taiteillut kovin ahkerasti viime päivinä. Maalaillut, piirrustellut ja jopa ommellut. Ihanaa :)

Kuuden tunnin tulos punottaa ja polttelee. Pistelee kans.
Se on ihana.

Onkohan valehtelu miehille, niinku veriviikot naisille? Siis sellanen "luonnollinen" juttu. Herää kysymys, tai no, kysymyksiä;

-Onko rehellisiä miehiä edes olemassa?
-Tekeekö testosteroooni ihmisestä valehtelevan mulkun? Miehillä kun sitä on kumminki enemmän ku naisilla...

Ihanaa miten luottamuksen, rehellisyyden ja arvostuksen tilalle tuli miljoona miljoona miljoona valhetta.

Mä vaan havahdun oudoista tilanteista. Hyvin usein. Tää viiminen häröily alkaa silti ahdistamaan. Sellanen kolmekymppinen nainen on alkanut stalkkeroimaan mua.

Koska mun numeroni on rekisteröity, tottakai se on saanut sen selville.

Se soittelee, lähettelee viestejä yötä päivää. Se kirjottelee rakkaudentunnustuksia, pyytää reffeille, ikävöi, haluaa tavata, haluaa edes jutella, haluaa mun viereen, haluaa pitää musta huolta, haluaa kuulla mun äänen, haluaa leffaan, haluaa ostoksille, haluaa tulla kylään, haluaa että mä tuun kylään, haluaa panna, haluaa pussata, haluaa halata, haluaa vaan olla mun kanssa. Vittu.

Nyt se sitte vielä ilmestyy samoihin kauppoihin välillä, ja vaan tuijottaa mua. Pelottava kotka.

Värjäsin hiukseni. Vaaleat eelleen, muttei valkeat. Napattiin muutoksen jälkeen muutama kuva. Vaikka mä oon vanha ja lihava niin kyllä mä vittu silti itteäni panisin, jos en olis minä. Ja panen, vaikka olen minä. Mm mm mmm. Haha!

Noni, olihan mussa vikoja, vaikka sitte muille jakaa. Lääkäri totes sitä ja tätä, tuppas mulle reseptiä toisen perään, ja kyllä se varmaan sitte tästä, pikkuhiljaa. Mulla on nyt jo hieman normaalimpi olo. Mä oon jopa jaksautunut lenkille tänään, kuumeestä huolimatta. Mä en oo räjähtänyt kertaakaan tänään, ja mieliala-hurrikaanit ei oo ihan niin kauheita. Tää päivä on oikeastaan ollut ihan hyvä. Lepäilyä, lukemista, lenkkeilyä ja runkkailua. Kylpy ja päiväkkeet. Hyvin rauhallista.

Mä pyhästi toivon että mun olo tästä paranee, ja noi myrskyt rauhottuu pikkuhiljaa. Mä voisin jopa zombeilla mielelläni muutaman viikon, vaan siks että aivot sais lepäillä hetken.

Kaikki on hyvin, sen mielestä, mutta mä en vaan jaksis enää yrittää.

Ihan kaikki ei kumminkaan ole sen syytä. Mä oon se kahden vuoden suhde.

Mä oon se joka olettaa ja odottaa niitä raketteja ja tulista intohimoa ja yhteiseloa ja kukkia ja ällöttävää hunajaa kokoajan. Mä en kestä suhteen muuttumista. Siinä kahden vuoden kieppeillä kaikki aina tasaantuu ja stabilisoituu. Pitäis jotenki hyväksyä myös se arki. Mä en vaan kykene siihen. Mä tylsistyn ja alan kattelemaan muualle. Kyllä. Naurettavaa ja lapsellista. Niinku raksu ite sanoo, mä elän jossain satumaailmassa.

Norjassa heiluessani olin päättäny jo muuttaa, mutta raksun perheessä tapahtuu kamaluuksia, joten mä en voi olla niin vittumainen että meen jättämään sen ny. Kerrankin kun se tarvii tukea ja turvaa, mun on vaan pakko olla tässä, kuunnella ja yrittää auttaa. Se on auttanut mua. Mulla on ikävä sitä, sillonkin kun oon sen kanssa. Mulla on ikävä sitä mitä se oli ennen.

Eilinen oli silti ihan okej. Se tuli kotiin, nappas mut kainaloon ja soffalle. Mä nukahdin ja unohdin hetkeks kaiken roskan ja pahan olon. Turva.
Heräsin siihen että se silitteli mun hiuksia ja pussas otsikkoa. Ehkä se on rakkautta, se että voi vaan olla toisen kanssa, tekemättä oikeasti mitään? Mä en tiedä. Mä jahtaan tunteita, niitä suuria tunteita.
Kaikista tyhmintä on että mä en edes oikeasti haluais luovuttaa. Mä välitän siitä, ja haluan että kaikki toimii, mutta mä en vaan jaksa. Hyvä että jaksan edes toimia. Edes vähän.

Ylös, alas. Positiivinen, negatiivinen, vihanen, surullinen, ilonen, naurava, itkevä raunio. Kaikki menee ylös, alas, liian nopeasti. Mielialamuutokset on jotain järkyttävää. Lääkärille tänään, kattomaan kuinka monta vikaa musta voi löytyä.

Ihmissuhteet on ehkä yhtä yksinkertaisia kuin nasa-imurin keksiminen ja käyttö-ohjeiden kehittely. Mä harkitsen lobotomiaa, nunnaksi ryhtymistä ja mahdollisesti metsään muuttamista.

Töissä menee hyvin, mä olen kovin ylpeä saavutuksistani. Yksityiselämä taas kerran päin vittua. Mä en vaan jaksais ajatella koko asiaa, mutta pakko. Täytyy alkaa kattelemaan asuntoa. Ja täytyy jotenkin sulkea korvat sen idiootti-puheilta. Anteeksipyyntöja ja valehtelua - mä en vaan enää jaksa kuunnella. Mä en jaksa antaa toiselle mahdollisuutta mahdollisuuden jälkeen. Mä en jaksa antaa anteeksi ja unohtaa. Mun jaksaminen on kokonaan loppu. Toivo has left the building, ja kehiin on astunut paha olo. Katkeruus, stressi ja itkukohtaukset.

Mä haluan kotiin, mutta taas kerran, mä en tiedä missä koti on. Se ehkä tulee kovimpana kolauksena. Mun koti on ollut sen kainalo. Se paikka missä mun on hyvä olla.

2010 on tähän mennessä ollut älyttömän paska. Kauhea määrä työstressiä. Ossi lähti taivaaseen. Suhde päin helvettiä. Ainoa positiivinen asia taitaa olla matka kreikkaan, korpun kera. Siellä oli ihanaa. Muuten mua ei vaan jaksa kiinnostaa mikään. Mä ajattelen Ossia edelleen päivittäin, ikävöin sitä unissani.
Mun suurin turva ja ihanuus on osottautunut olevansa uskomaton, lapsellinen mulkku, sellanen johon ei voi missään nimessä luottaa. Kaikki räjähtää taas käsiin.

Mä alan pikkuhiljaa miettimään josko missään on oikeasti enää järkeä. Miten joku voi epäonnistua näin totaalisesti kerta kerran perään? Tää saa kyllä olla se viimenen kerta.

Miksen mä opi koskaan?

Mä haaveilin itteni takas reikkaan tossa muutama tunti sitte. Mun ja korpun matka oli mainio. Siellä me lilluttiin altaalla kun kaks paisunutta rusinaa, imeskeltiin rinkkejä, poltettiin ittemme muutamaan otteeseen, syötiin liian hyviä ruokia, turisteltiin ympäri kyliä, uitiin meressä keskellä yötä, huimassa humalatilassa, rakenneltiin hiekkatissejä, aiheutettiin yleistä pahennusta ja juostiin karkuun reikkalaisia miehiä.

Siitä tuli taas mieleen ne kaameat, yli-kiimaset, karvaset, kamalat miehet. Se yks oli silti mainio, sellanen joka käveli mun korppusen perässä ja hoki "sex wit juu, sex wit juu, sen it tö waater". Se oli kovin surkuhupaisa. Ne miehet siellä oli tosiaan kaameita. Niihin ei saanut ottaa minkäännäköstä katsekontaktia. Ne huuteli perään, kutsu meitä beibeiksi, leideiksi etc. Ne puhu liikaa, oli rumia ja ahdistavia. Jotenki mua silti säälitti ne. Kai ne oli niin kauheessa pillunpuutteessa että jopa ryhävalas niinkuin minä, olis kelvannu. Se hassu oli että meitä ei ahdisteltu vaan kaks tai viis kertaa, vaan päivittän, lähes kokoajan. Aina kun poistuttiin hotelli-alueelta.

Loppujenlopuks me kipastiin ostamaan "kihlasormukset" ja kipiteltiin kaupungilla välillä käsikäres. Me oltiin vihasia lesboja. Tai ei niinku kokoajan, vaan mulkkujen läsnäollessa.

Mä haluun silti tehdä vielä 146 tollasta matkaa. Hyvän ystävän kanssa on hyvä matkustaa. Meillä oli ikimuistosen mukavaa ja hyvin hauskaa. Parhaiten mä muistan ehkä meidän ihanan keskustelun, jonka korppuseni oli jopa filmannut, noin 6promillen humalassa...;

Kat: Älä kuvaa sitä rumaa miestä!
Kat: No tuu jo!!!
Korppunen: Kalimera!

Mä oon taas uudessa työpaikassa. Saman yhtiön kautta tosin. Ne lähettelee mua tälläsiin kriisikeskuksiin laittamaan asiat kuntoon. Täälläkin alko tapahtumaan, heti ensimmäisenä yönä. Mä oon saanut älyttömän paljon aikaseks. Koottua hyvän työryhmän, parannettua potilaan tilannetta aika perkeleesti, ja kaikki alkaa pikkuhiljaa sujumaan. Miten mä olinkaan kaivannut tällasta haastetta. Ensi vaikutelma paikasta oli kovin paska. Mä halusin vaan kotiin. Nyt viihdyn, aika hyvin. asiaan voi tosin vaikuttaa mieskauneus jonka kanssa asustelen saman katon alla. Goddddamn.

Tossa muutama päivä sitten taloon muutti tosiaan kaks poikaa. Ei enää alastomia aamuja, ei alastomia päivä, ei alastomia iltoja. Mä en voi heilua keittiössä kokkailemassa alasti. Enkä käydä suihkussa ovi auki. Mä yritän nukkua peiton alla enkä päällä. Ja heti herättyäni pukeudun kovin nopiaan. Molemmat pojat on jumalaisen hyvännäkösiä. Märkiä päiväunia. Ne on kovin fiksuja ja mukavia kans. Ja niiden kanssa on hyvä tehdä töitä.

Välillä muhun toisaalta iskee sellanen väkivaltanen raiskaamisen halu. Silmissä pimenee, mutta vaan hetkeks. Sitte mä jatkan työntekoa ja ajattelen raksuani. Ihanaa raksuani.

Tää päivä oli erityisen huono. Vaikea nukkua just päiväsaikaan ku on niin saatanan kuuma. Molemmat poijjaat oli kotona, joten John sai pysyä laatikossaan ja mä kiepuin sängyssä epäitoivosena. Kylmä suihku. Viiren tunnin unet ja taas ollaan töissä. Saa kattoa miten mä tän yön vielä jaksan. Ja sitte olis niinku kolme yötä jälellä, ennen mun ihanaa lomaani..