Blogi

Kaikki on hyvin, sen mielestä, mutta mä en vaan jaksis enää yrittää.

Ihan kaikki ei kumminkaan ole sen syytä. Mä oon se kahden vuoden suhde.

Mä oon se joka olettaa ja odottaa niitä raketteja ja tulista intohimoa ja yhteiseloa ja kukkia ja ällöttävää hunajaa kokoajan. Mä en kestä suhteen muuttumista. Siinä kahden vuoden kieppeillä kaikki aina tasaantuu ja stabilisoituu. Pitäis jotenki hyväksyä myös se arki. Mä en vaan kykene siihen. Mä tylsistyn ja alan kattelemaan muualle. Kyllä. Naurettavaa ja lapsellista. Niinku raksu ite sanoo, mä elän jossain satumaailmassa.

Norjassa heiluessani olin päättäny jo muuttaa, mutta raksun perheessä tapahtuu kamaluuksia, joten mä en voi olla niin vittumainen että meen jättämään sen ny. Kerrankin kun se tarvii tukea ja turvaa, mun on vaan pakko olla tässä, kuunnella ja yrittää auttaa. Se on auttanut mua. Mulla on ikävä sitä, sillonkin kun oon sen kanssa. Mulla on ikävä sitä mitä se oli ennen.

Eilinen oli silti ihan okej. Se tuli kotiin, nappas mut kainaloon ja soffalle. Mä nukahdin ja unohdin hetkeks kaiken roskan ja pahan olon. Turva.
Heräsin siihen että se silitteli mun hiuksia ja pussas otsikkoa. Ehkä se on rakkautta, se että voi vaan olla toisen kanssa, tekemättä oikeasti mitään? Mä en tiedä. Mä jahtaan tunteita, niitä suuria tunteita.
Kaikista tyhmintä on että mä en edes oikeasti haluais luovuttaa. Mä välitän siitä, ja haluan että kaikki toimii, mutta mä en vaan jaksa. Hyvä että jaksan edes toimia. Edes vähän.

Ylös, alas. Positiivinen, negatiivinen, vihanen, surullinen, ilonen, naurava, itkevä raunio. Kaikki menee ylös, alas, liian nopeasti. Mielialamuutokset on jotain järkyttävää. Lääkärille tänään, kattomaan kuinka monta vikaa musta voi löytyä.

Ihmissuhteet on ehkä yhtä yksinkertaisia kuin nasa-imurin keksiminen ja käyttö-ohjeiden kehittely. Mä harkitsen lobotomiaa, nunnaksi ryhtymistä ja mahdollisesti metsään muuttamista.

Töissä menee hyvin, mä olen kovin ylpeä saavutuksistani. Yksityiselämä taas kerran päin vittua. Mä en vaan jaksais ajatella koko asiaa, mutta pakko. Täytyy alkaa kattelemaan asuntoa. Ja täytyy jotenkin sulkea korvat sen idiootti-puheilta. Anteeksipyyntöja ja valehtelua - mä en vaan enää jaksa kuunnella. Mä en jaksa antaa toiselle mahdollisuutta mahdollisuuden jälkeen. Mä en jaksa antaa anteeksi ja unohtaa. Mun jaksaminen on kokonaan loppu. Toivo has left the building, ja kehiin on astunut paha olo. Katkeruus, stressi ja itkukohtaukset.

Mä haluan kotiin, mutta taas kerran, mä en tiedä missä koti on. Se ehkä tulee kovimpana kolauksena. Mun koti on ollut sen kainalo. Se paikka missä mun on hyvä olla.

2010 on tähän mennessä ollut älyttömän paska. Kauhea määrä työstressiä. Ossi lähti taivaaseen. Suhde päin helvettiä. Ainoa positiivinen asia taitaa olla matka kreikkaan, korpun kera. Siellä oli ihanaa. Muuten mua ei vaan jaksa kiinnostaa mikään. Mä ajattelen Ossia edelleen päivittäin, ikävöin sitä unissani.
Mun suurin turva ja ihanuus on osottautunut olevansa uskomaton, lapsellinen mulkku, sellanen johon ei voi missään nimessä luottaa. Kaikki räjähtää taas käsiin.

Mä alan pikkuhiljaa miettimään josko missään on oikeasti enää järkeä. Miten joku voi epäonnistua näin totaalisesti kerta kerran perään? Tää saa kyllä olla se viimenen kerta.

Miksen mä opi koskaan?

Mä haaveilin itteni takas reikkaan tossa muutama tunti sitte. Mun ja korpun matka oli mainio. Siellä me lilluttiin altaalla kun kaks paisunutta rusinaa, imeskeltiin rinkkejä, poltettiin ittemme muutamaan otteeseen, syötiin liian hyviä ruokia, turisteltiin ympäri kyliä, uitiin meressä keskellä yötä, huimassa humalatilassa, rakenneltiin hiekkatissejä, aiheutettiin yleistä pahennusta ja juostiin karkuun reikkalaisia miehiä.

Siitä tuli taas mieleen ne kaameat, yli-kiimaset, karvaset, kamalat miehet. Se yks oli silti mainio, sellanen joka käveli mun korppusen perässä ja hoki "sex wit juu, sex wit juu, sen it tö waater". Se oli kovin surkuhupaisa. Ne miehet siellä oli tosiaan kaameita. Niihin ei saanut ottaa minkäännäköstä katsekontaktia. Ne huuteli perään, kutsu meitä beibeiksi, leideiksi etc. Ne puhu liikaa, oli rumia ja ahdistavia. Jotenki mua silti säälitti ne. Kai ne oli niin kauheessa pillunpuutteessa että jopa ryhävalas niinkuin minä, olis kelvannu. Se hassu oli että meitä ei ahdisteltu vaan kaks tai viis kertaa, vaan päivittän, lähes kokoajan. Aina kun poistuttiin hotelli-alueelta.

Loppujenlopuks me kipastiin ostamaan "kihlasormukset" ja kipiteltiin kaupungilla välillä käsikäres. Me oltiin vihasia lesboja. Tai ei niinku kokoajan, vaan mulkkujen läsnäollessa.

Mä haluun silti tehdä vielä 146 tollasta matkaa. Hyvän ystävän kanssa on hyvä matkustaa. Meillä oli ikimuistosen mukavaa ja hyvin hauskaa. Parhaiten mä muistan ehkä meidän ihanan keskustelun, jonka korppuseni oli jopa filmannut, noin 6promillen humalassa...;

Kat: Älä kuvaa sitä rumaa miestä!
Kat: No tuu jo!!!
Korppunen: Kalimera!

Mä oon taas uudessa työpaikassa. Saman yhtiön kautta tosin. Ne lähettelee mua tälläsiin kriisikeskuksiin laittamaan asiat kuntoon. Täälläkin alko tapahtumaan, heti ensimmäisenä yönä. Mä oon saanut älyttömän paljon aikaseks. Koottua hyvän työryhmän, parannettua potilaan tilannetta aika perkeleesti, ja kaikki alkaa pikkuhiljaa sujumaan. Miten mä olinkaan kaivannut tällasta haastetta. Ensi vaikutelma paikasta oli kovin paska. Mä halusin vaan kotiin. Nyt viihdyn, aika hyvin. asiaan voi tosin vaikuttaa mieskauneus jonka kanssa asustelen saman katon alla. Goddddamn.

Tossa muutama päivä sitten taloon muutti tosiaan kaks poikaa. Ei enää alastomia aamuja, ei alastomia päivä, ei alastomia iltoja. Mä en voi heilua keittiössä kokkailemassa alasti. Enkä käydä suihkussa ovi auki. Mä yritän nukkua peiton alla enkä päällä. Ja heti herättyäni pukeudun kovin nopiaan. Molemmat pojat on jumalaisen hyvännäkösiä. Märkiä päiväunia. Ne on kovin fiksuja ja mukavia kans. Ja niiden kanssa on hyvä tehdä töitä.

Välillä muhun toisaalta iskee sellanen väkivaltanen raiskaamisen halu. Silmissä pimenee, mutta vaan hetkeks. Sitte mä jatkan työntekoa ja ajattelen raksuani. Ihanaa raksuani.

Tää päivä oli erityisen huono. Vaikea nukkua just päiväsaikaan ku on niin saatanan kuuma. Molemmat poijjaat oli kotona, joten John sai pysyä laatikossaan ja mä kiepuin sängyssä epäitoivosena. Kylmä suihku. Viiren tunnin unet ja taas ollaan töissä. Saa kattoa miten mä tän yön vielä jaksan. Ja sitte olis niinku kolme yötä jälellä, ennen mun ihanaa lomaani..

Yks maailman parhaillista lomista. Mä luulen että me molemmat tarvittiin sitä. Pois arki-paska-roska-kuvioista. Se oli ihanaa. Kamalista ällötys-miehistä huolimatta, Kreeta jäi mun sydämeen. Rethymnon on älyttömän kaunis paikka. Me osattiin vielä eksyä sinne ennen ku kaikki turistit rullas paikalle. Mä toivon että me päästään taas pian matkailemaan. Huomasin ton reissun jälkeen miten mä oon kaivannut sitä tunnetta. Sellanen kipinä mahan pohjalla; nyt lähettiin, saa kattella mitä tästä tulee. Mä kaipaan sitä uutta, ja vaihtelua. Ja olin kaivannu korppuani kans. Sen kanssa on hauska matkailla, vaikka sitä pelottaa lentokoneessa.