Blogi

Persekin maalissa. En halunnu tuhria vaatetusta joten maalailin liki alastomana. Näppärästi se meni, en vaan tajua miten mun perse ja naama voi olla ihan maalissa. Näyttää siltä ku oisin upottanu hiukseni maalipurkkiin, ja sen jälkeen änkeny persaukseni ja käteni sinne. Sangen epäeroottista. Tätä on perkuleen vaikia hinkata poies.

Köökin kanssa oon jo valmis, listat ja karmit hiottu ja maalattu, tapetit valkkasin makkariin ja jonku verran huonekalujakin ehdittiin jo uuteen kämppään kuljettamaan. Edessä on silti paljon hommaa, haluan maalata kaikki ovenpielet. Hinkata porareiät kuntoon ja laittaa parvekkeelle sellasen kunnon maton. Nyt palkataan tapetoitsija tapetoimaan koko kämppä, ite en sellasta hommaa ala tekemään. Menee vaan hermot, enkä usko että lopputulos olisi kovinkaan upea, parempi laittaa vähän ylimäärästä, että saa sitten hienon kodin. Vanha kämppä täytyy tyhjentää, siivota ja laittaa myyntiin. Huoh.
Mä haluan hinkkailla kaikkia meidän uusia huonekaluja ja jäädä sinne asuntoon jo nyt yöksi. Vois olla hankalaa nukkua ilman sänkyä, kauheassa maalinkäryssä, muttei haittais, moon niin innoissani. Se asunto on NIIN hieno. Uskomatonta että mä oon 21 vuotiaana asunnon-omistaja-tyyppinen. Tokihan omistan puolet tästä vanhastakin, mutta Rakkaus oli kumminkin ostanut tän ennen kun mut tapas.. Toi upouusi me ostettiin yhdessä. Jännittävää x)

Käytiin Herrakkeen muren kanssa maali- ja tapetti -ostoksilla. Ei olla nähty anoppia johonki aikaan. Viimeks se sano että mun pitäis laihtua jotta pystyn lapsenlapsia tekemään. Nyt valitti että kuihdun pois, pitäis lakata laihtumasta ja olla oma itteni. Mikään ei tunnu kelpaavan. Tajua edes että mistä kohtaa mä oon pois kuihtumassa. Akka tarttee silmälasit tai uudet aivot.

Kumminki, alko vituttamaan olla värisokean miehen kanssa valkkaamassa tapetteja. Tai no, ei Herra nyt värisokea oikeastaan ole, mutta sävysokea kumminkin, näkee kaikki vihreän eri vivahteet yhtenä vihreänä etc. Perkele. Oli kiva valkata beigenvärisiä rullia ku herra tuli harmaiden, keltasten ja ruskehtavien rullien kanssa heilumaan. "No eikö tää käy? Entä tää, entä tää?" Sinänsä ironista, iteppä herran ostoksille pyysin.

Hoomenna repimään tapetteja vittuun. Meen asunnosta tulee upea. Hink hink reps reps.

Peenistä silimään. Vasen silmä kyllä punottaa ikävästi. Hienoa miten me aina onnistutaan.
Mä oon sangen eroottisen näkönen. Syklooppari.

Mietin tota masennus-juttua enemmän ja tekasin jonkun netin masennustestin. Sain ihan huipputulokset, mun pitäis mukamasti olla vakavasti masentunut. Lekuri kyseli sellasta tosiaan vaan parin minuutin juttelun jälkeen, ihmtteli ku oon jotenki niin kalpea, tylsistyneen, väsyneen ja ärsyyntyneen näkönen. Kyseli kaikkea ja lopuks kauttarantain tiedusteli onko mulla mitään itsetuhoiluideoita. Idiootti. Jos olisi, niin varmaan mä niistä sille kertoisin. Kyllä mä oon sen verran tuolla koulussa heilahdellut, että tajuan mistä asioista Roottilassa voi joutua pakkohoitoon tai kauhiaan seurantaan. Ei kiitos.

Läheiset on ihmetelleet mikä mua vaivaa, saatan suuttua siitä että joku kysyy haluanko juoda vettä ruoan kanssa. Kyllä niiden pitäis tietää että mä juon maitoa. Heitän tavarat ja painun helvettiin ovet paukkuen. Tuntuu etten jaksa olla itteni kanssa, mutta kumminkin jaksan. Mieliala menee sellasta hurmaavaa vuoristorataa. Missään mitään järkeä. Kello kolme päivällä ihan ilonen, puol viideltä vituttaa, kuudelta panettaa, seittämältä ahdistaa ja yheksältä oon taas ilonen. Fi-hitja.

Voiko ihminen ihan oikeasti olla masentunut ollenkaan tiedostamattaan sitä? Siis kun kyllä mä kumminkin nauran, teen jotain asioita, matkailen ja yritän pitää hauskaa. Hymyilen, ja yritän joskus olla positiivinenkin. Ei mulla oo sellanen olo että oon "oikeasti" masentunut. Vähän sellanen piiitkä alakulovaihe vaan meneillään. Kaikki vituttaa ja ärsyttää. Räjähdän ihan pikkuasioista ja saatan saada itkukohtauksen yhtäkkiä.

Asiasta pärsiöön. Mä oon päätymässä tohon C-op harjottelupaikkaan. Luulen todella että se olis mielenkiintoisin. Leikkaukset ja niihin liittyvä hoito on kumminki kiinnostavaa ja haastavaa hommaa.

Saa kattoa saisinko huomenna peenistä oikeaan silmään. En olis niin toispuoleisen näkönen.

Tasan 20kg. Kipasin lekurissa ja laboranttoorioisessa. Kaikki näyttää mainiolta ja lekuri oli mielissään painonpudotuksesta. Mua taas vituttaa. Laihtuminen on nyt pysähtynyt, ainakin joksinkin aikaa. Lekuri kyllä sanoi että niin se menee, jossain vaiheessa tulee tällänen hiljasempi kausi, ja sitten jatkuu taas. Sano että vaikutan vähän masentuneelta ja anto uuden ajan maanantaiksi, sano että haluaa kattoa koetulokset ja keskustella lisää, mahdollisesta masennuksesta, ja jos sellasta on, niin jatkotoimenpiteistä. Ahdistavaa. Kyllä mua on vähän vituttanut ja silleen, mutta masennusta. Öhh.. Kammottavaa.

Työnnä se puhelin pylleröösi. Niin mun tekee mieli tekstailla sille. Mä haluan huutaa ja hakata sen.

Ystäväinen kenen kanssa tossa aiemminkin riitelin ärsyttää nyt kovasti. Ei oltu nähty vuoteen ku menin käymään Suomessa. Olin ihan rikki tuffan takia, tahdoin juttuseuraa ja olla vaan ystävän kanssa. Ajattelin että ei meidän tarvitse edes tehdä mitään ihmeellistä, mutta olis niin hauska kuulla mitä kaikkea se on duunaillut, miten sillä ja sen poikaystävällä menee etc etc. Ajattelin että käytäis kaffittelemassa ja rannalla. Vitut. Ystävällä ei ollut ollenkaan aikaa, se tuli yhtenä iltana pariks tunniks heilahtamaan, ei voitu oikeen jutella mistään ku puol sukua oli saman katon alla, ja muuten hänellä ei ollut aikaa, paitsi lähtö-sunnuntaina olis ollu, vartin verran.

Olin tosiaan ihan hajalla koko tuffa-tapahtumasarjasta, miten se on niin huonossa kunnossa, ja miten mummukin on kuihtunut kauhiasti. Ajattelin että on ihana päästä heilumaan ystävän kanssa. Juttelemaan. Kuvittelin ehkä jopa saavani jotain tukea.
Lähtöpäivänä vitutti ystävän ihme käytös niin perkeleesti, että ajattelin antaa olla. Tuntuu että meidän välillä on liikaa riitoja, ei niitä saa edes selvitettyä, ei siitä mitään tule. Vituttaa miten se sano mulle suoraan että sitä ärsyttää kuulla kun mulla menee hyvin koulussa tai parisuhteessa, koska siitä tuntuu sillon että se ei oo yhtä hyvä kuin mä, että jos mulla menee hyvin tai jos mä saavutan jotain, ystävä ajattelee että se on siltä pois. Miten kukaan voi miettiä sellasta? Saatana. Ajattelen vieläkin miten se lupautu mun kaasoks, mä innoissani ostamaan sille vaatetuksen ja kengät, ja pari viikkoa ennen häitä neiti ilmottaa ettei kiinnostakaan. Mun paras ystävä teki niin. Hämmästyttävää.

Kumminki. Ajattelin ilmotella että soli siinä, mie en enää jaksa ihmetellä ja surkutella. Kaikki käänty mun viaksi. Mä oon outo, ihmeellinen, vihanen tyhmistä asioista, enkä tietenkään ymmärrä. Sanoin ymmärtäväni sangen hyvin ettei häntä kiinnosta viettää aikaa kanssani ja että ei kiinnosta yrittää sen vertaa aikataulua raivata että voi ystävän kanssa edes jonkin aikaa heilahdella. Sanoin myös ymmärtäväni että kun yritetään jutella sillä ei oo kiva olo, sen näkee siitä, sen täytyy tosissaan yrittää. Emmä halua että sen täytyy yrittää olla mun seurassa. Vittu. Outoa miten ihmiset muuttuu.

Me ollaan oltu ku paita ja persaus kakarasta lähtien. Sen jälkeen ku muutin Herrakkeeni kanssa yhteen, kaikki muuttu. Se loukkaantu jos halasin miestäni. Sen mielestä sinkkuus oli varteenotettava vaihtoehto, ja kun sillä oli juuri mennyt poikaystävänsä kanssa poikki, olisi munkin pitänyt vissiin olla yksin. Mä en oo ikinä ollu mielestäni ns. ärsyttävä parisuhdeihminen, sellanen että mun on pakko selvittää kaikki herran kautta, että en voi tehdä päätöksiä itse, enkä käy missään ilman herraa. Maailma on edelleen mun takapiha, eikä herrani rajota mun tekemisiä. Hyvin pärjään muutaman kuukauden ilman herraani ja mielelläni lähden bailahtelemaan, matkustelemaan, ostoksille tai mitä vaan, kaveriseurassa. Ihmttelen tosiaan miten musta tuli niin kamala kun herrani kanssa yhteen muutin. Mikä muuttu niin hirveästi? Edelleen toteutan ja toimin.

Kumminki, tuli ystävältä sitte viestiä että pallo on nyt mun hallussa, mun täytyy korjata ja selvittää jos jotain haluan, jos haluan olla ystävä, mun täytyy toimia. Mä loukkasin sitä koska sanoin että se ei yritä, kun sanoin etten jaksa olla väleissä jos kaikki on niin vaikeaa. Nyt ei kiinnosta. Ei ollenkaan. Vituttaa ja itkettää että välit voi hajota näin mutta emmä oikeen jaksa enää. On kuin me puhuttais eri kieltä. Kaikki on aina väärin. Mä en taaskaan näe tehneeni tai sanoneeni mitään tyhmää, mutta pallo on silti mulla.
Vitun pallo.

Essee kirjoteltu. Nukkumaan perkele. Uskomatonta miten vaikeaa on kirjottaa niinkin tutusta aiheesta ku MS.

Pärse hajoamispisteessa. Onnistuttiin taas tänään. Olin istahtamassa tuolille ja istahdinkin laatteelle. Hurmaava näky. Kiroileva plussapalleroinen joka pitelee pärseestään kiinni ja kävelee ympäri mutsin kämppää karjuen kaikille jotka samaan huoneeseen sattuivat. Häntäluu pikkasen kipiänä.

Huomenna klo 12 pitäis palauttaa essee MS-taudista ja hoito/lievitys keinoista. Mä oon kirjottanut jopa yhden lauseen verran tekstiä. Helppo tehtävä mutta ei kiinnosta. Ei ollenkaan.

Soittelin mummulle tänään ja se sano ettei tuffa tosta enää parane, pikkuhiljaa kuihtuu pois, hyviäkin päivä, tai jopa kuukausia voi toki vielä olla, mutta sen kroppa lakkaa toimimasta pikkuhiljaa. Mun tarttis lähteä sitten Poriin enskuun lopussa ja olla siellä auttelemassa mummua ja tuffaa nelisen viikkoa. Haluan mennä. En silti voi kuvitella viettäväni 24/7 niiden kanssa, tarvii päästä ulos heilumaan välillä. Aivojen täytyy saada hengähtää. Tiedä miten sellasta surua silti edes yksin kestän, herra ei pääse mukaan, ja ei mulla oo enää yhtään kavereita tai ystäviä Porissa, ainoat ketkä tunnen on mummu ja tuffa. Vitut mä yksin alan Porissa heilumaan. Muutenkaan pahemmin tykkää koko kaupungista. Tuo mieleen vaan huonoja muistoja. Olis kiva jos mummeli ja tuffake asuis Turkusessa tai Helsinkissä, siellä olis kavereita ja tuttujakin.

Sen seksielämä on sitä että se ettii jonku horoperseen valomerkin aikoihin, vie sen kotiin, tyhjentää kassit ja nukahtaa. Sen ystävät on hävinneet, se ei halua tehdä enää mitään hauskaa. Se ei halua muualle ku baariin. Millon mä voin alkaa huolestumaan, millon mä voin kysyä tarvitseeko se apua? Herrakkeeni veljestä on tulossa hyvää vauhtia juoppo. Veli on 29 vuotias voimannostaja, hyvässä duunissa, hyvännäkönen, fiksu ja mukavakin. Veljellä on aika perkeleesti rahaa mutta ei ystäviä, ja sosiaaliset taidot ovat mielestäni vähän niin ja näin.
Veljellä ja tytöllä meni keväällä vähän yli puolentoistavuoden suhde poikki, ja siitä lähtien veli on "juhlinut". Juhlintaa tapahtuu noin nelisen kertaa viikossa. Nyt se otti töistä palkatonta vapaata kolme viikkoa, ja on tähän mennessä ryypiskellyt lomastaan jo viisi päivää. Se heiluu naisten kanssa jotka ei halua siltä muuta ku viinaa ja rahaa, niin ja satunnaisesti kikkeliä. Veli on ihan roskana, siitä näkee että se on masentunut ja että se voi huonosti, mutta sen tekemisiin ei saa koskaan puuttua. Se on niin helevetin ylpeä, ei suostu ikinä myöntämään heikkouksiaan, ei halua näyttää minkäänlaisia inhimillisiä piirteitä. Miten sellasta ihmistä autetaan? Miten autetaan ihmistä joka ei arvosta itseään yhtään?

Tässä vaiheessa voin toki sanoa etten mäkään kovasti enää itteäni arvosta, mutta inhimillisyyttä mussa toivottavasti on, tunteeni uskallan näyttää ja ylensä huudan kun apua tarvitsen. Synkimpinä aikoina en kyllä apua halua, ja päässä pyörii vaan hukuttautuminen, mutta toistaseksi oon saanu itteni jotenki kiskottua edes pikkusen ylöspäin noista jaksoista.

Käytiin juuri veljen kanssa uimassa, sen oli pakko päästä kylmään veteen että se selviää vähän, se oli taas lähdössä juhlimaan. Nythän on lauantai.
Mulla on sellanen olo että miekkonen ei edes ajattele kiskoa itseään ylös. Nyt sen mielestä on normaalia ryypiskellä kokoajan, olla näyttämättä tunteitaan, huudella ihmisille kaduilla, oksentaa lasten leikkikentälle lounasaikaan ja ajaa autolla humalassa. Apua.

Mies veteli itteään tekojortikalla pylleröiseen ja kikkeli sylki salivaa viisi minuuttia. Jännittävä video. Toisaalta oksettava ja painajaisia tulen varmasti näkemään.. Mutta mutta, enpä ollu tollastakaan ennen nähny, viis minuuttia mömmöilyä. Huhhuh. Täytyy ehdottaa herralle tollasta kokeilua, se toki varmasti printtaa avioeropaperit ulos aika nopeaan ja hakee paikkaa jostain miesten turvakodista, mutta voihan sitä ainakin vitsailla.. Ystävät lähettelee mulle ihania linkkejä <3

Saavuin hetki sitten kotiin, oltiin pikkusiskon kanssa rannalla. Jotenki mun käy sääliks sitä. Se muutti äidin kanssa Roottiin joulukuussa 2005, eikä se oo vieläkään sopeutunu tänne. Ei sillä oo ku yks tai kaks kaveria, se ei halua oikeen puhua ruotsia, ja sillä on ihan kauhea ikävä Suomeen. Ymmärrän toisaalta. Loileriini on aina ollut sellanen koti-kissa, viihtyy omissa ympyröissä, on sosiaalinen ja hauska, mutta ei näe maailmaa leikkikenttänä. Hänelle riittää lähipiiri. Sen oli varmasti perkeleen vaikea muuttaa tänne. En oikeen tiiä että miten parantaisin sen oloa. Me ollaan niin erilaisia. Se on rauhallinen, boheemi, fiksu, hauska ja omituinen, ruskeasilmäinen kaunotar kun taas mä oon vaaleJa ja tylysä. Ollaan ku yö ja päivä. Sidoksissa toisiinsa, mutta täysin erilaisia.

Itte oon niin levoton että koti tuntuu löytyvän sieltä missä milloinkin matkalaukkuni avaan. Ainoa paikka missä mulla on oikeasti onnellinen, kotoisa, hyvä ja ihmeellisen rauhallinen olo, on lentokenttä. Lentokentällä mä rauhotun ja keskityn tulevaan. En murehdi, en huolehdi, kaikki sujuu kumminkin.

Vielä en oo siideriä avannut. Tekee kyllä kovasti mieli. Ostin Xider strawberry desire juomakkeita jopa kaksi kipaletta. Ollaan menossa illalla kattomaan jotain ihme pändiä, Mustasch tai joku sellanen. Ei kiinnosta ollenkaan, mutta menen herrani seuraksi, kunnon vaimo kun olen.

Sellanen pumpattava shemale-barbara olis hieno, kattelin eilen sellasta ja ajattelin tilata joko herralle tai Hegelle synttärilahjaksi.. Herra tosin ehkä loukkaantuisi, ja Hege saattaisi pitää nukkea oikasti poika-tyttö-systeemi-ystävänään. Pelottavan hupaisaa.

Tää on taas päivä jolloin kaikki hajoaa käsiin. Meen suht' uus ehanainen Dvd-pelailija hajos. Kokonaan. Olin laittamassa leffaa sisään kun se vaan alko surisemaan ja otti loparit. Herra oli kattellu jotain pornoleffaa (huonolaatuista sellasta) ja se perkeleen levy sekotti koko koneen. Ärsyttävää.

Koulussa on ahdistavaa. Puolet luokasta on ählämejä jotka ei ymmärrä sanaakaan ruotsia. Hämmästyttävää että niiden pitäis valmistua suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin meidän muidenkin.
Opettaja tosin keskusteli tänään siitä että tuo SFI-ryhmä tarvitsee paljon tukiopetusta, muuten ei suju mikkään. Ärsyttää miten niiden ählämien tyhmät kysymykset ja hölinä häiritsee tuntien kulkua, sellanen olo etten halua enää ollenkaan kouluun.

Sangen erikoinen olotila siis. Sekasta ja kaikki vituttaa, mutta silti jotenki väsyneen raukee olo. Ihmetyttää.

Vilauttelin tissejäni tossa pihalla herran iloksi kun se oli töihin lähdössä. Naapurin setä tykkäs kans esityksestäni. Khh. Tuuripelle.

Paniikki. Itkenyt silimät päästäni.

Tuli tietoa Suomesta, tuffa on sairaalassa. Kriittisessä tilassa tietenkin. Yhtäkkiä iskenyt kauhea tulehdus koko kroppaan (sisäelimiin). Niin pahassa kunnossa etteivät tiedä selviääkö. Lähden nyt aamulla Suomea kohti. Perkele, laivalla. Lentolippuja ois saanu sillee että lentää miljoonan eri kohteen kautta, maksaa siitä vielä perkeleesti, tai että oottaa ylihuomiseen. Näin mulle ainakin kerrottiin ku vingille soittelin.

Helvetti. Mitä sanotaan ihmiselle jolla ei oo enää kauan aikaa jäljellä. Mitä mä sanon sille sunnuntaina kun lähden takas Ruotsiin? -"Nähdään, tuffa?"
Miten mä edes pystyn lähtemään sieltä hajoamatta sairaalan lattialle?

En pysty syömään, juomaan enkä nukkumaan. Pää hajoaa kokonaan. Tuntuu että oon itkeny itseni niin tyhjäks että mussa ei oo enää paljon mitään jäljellä. Ei tunteita, ei ajatuksia, ei mitään muuta ku pelkoa, ahdistusta, ja ikävää.

Tuntuu että tarttis päästä jonnekki pehmustettuun huoneeseen riehumaan. Huutaa niin että kurkkuun sattuu, juosta ympyrää ja kiroilla, potkia seiniä, hakata lattiaa, repiä hiuksia ja ulista ku koira. Mä vihaan elämää. Oon alkanut miettimään viimeaikoina että mitä hyötyä tästä on, mun tielle kun lapioidaan vaan paskaa. Saatanan tuuripelle. Olis kiva jos pystyis hukuttautumaan itsesääliin ja luuseroida rauhassa jonkin aikaa. Sellanen ei vaan jotenkin onnistu. Mä alan vaan vihaamaan kaikkea, mä vihaan miten mikään ei suju. Suutun, katkeroidun ja vihaan enemmän. Inhoan.

Mun on jo nyt ikävä tuffaa. Emmä halua luopua siitä.