Blogi

Itsetunto-ongelmia, nii in, niitä on vaikka muille jakaa. Plastiikkakirurgia ei kuulemma paranna mun minäkuvaa, ja leikkely on muutenkin typerää. Mikä sitten mun minäkuvan korjais, laihdutus? Ei oo toiminu. Terapia? Phah, ei toimi. Kaikkea on tullu yritettyä, mutta mihis tässä enää kääntyis. Siksi oon noita leikkauksia ajatellu. Jos mä sitte pitäisin ittestäni edes joskus, jos edes yks päivä viikossa olis hyvä päivä, jos edes yhtenä päivänä mä voisin olla tyytyväinen ja haluaisin mennä ulos, jos edes yhtenä päivänä mun ei tarttis vältellä peilejä, eikä ahdistua ku tarvii peilin eessä meikata.

Naurettavaahan tällänen on, sen tiedostan, todellakin. Kyllä mun tarttis pikkuhiljaa alkaa olemaan edes jotenki tyytyväinen itseeni, mutta ei se vaan tunnu onnistuvan.
Jotenki en edes usko että tuun koskaan pitämään itsestäni, siis muutenku niiden niin typerien leikkausten avulla. Ja mä todellakin näen itteni pikkusen epämuodostuneena, ja rumana, en vaan tavallisena, tai normaalina. Mun mielestä normaali ihminen on nätti, sellanen pirteännäkönen tyyppi. Sellanen jota voi tuijotella ilman että alkaa pahaa tekemään.

Se asunto mitä oltiin kattomassa, on nyt jo helvetin kallis. Me tarjottiin siitä 700 000 ja joku inva-seppo oli menny tarjoamaan siitä 830 000, kovin ylös ei mekään uskalleta mennä, tarvii ajatella että rahaa jää elämiseen. Kyllä mä tän silti arvasin. Kaks viimestä kämppää joita ollaan käyty kattomassa, on olleet taivaallisia, ja menneet helvetin kovaan hintaan. Mä oon tällänen tuurioitsija. Jos jotain haluan, sitä en varmasti saa. Mutta jos jotain pelkään tapahtuvan, niin se tapahtuu aina. Sangen ihanaa.

Nyt sain vihdoin ja viimein selville mikä vika siinä mun ohjaajassa on. Se hullu on ollu samassa työpaikassa 17 vuotta, sehän on itsekin ku dementikko. Se puhuu kummia, nauraa itsekseen ja haisee, se haisee niin perkeleen pahalle. Ei kai sitä silti voi siitä syyttää, se sano ettei se ikinä voinu kouluja paljoa käydä, ja otti ensimmäisen työpaikan minkä sai. Tosta se on sitte kiinni pitäny kynsin ja hampain. Mikään vaihtelu tai uudistus ei sinne oo tervetullu, ja sen naamasta paisto ahdistus kun mä kysyin voinko tehdäkin yhden iltatuurin aamutuurin sijaan. Se on sellanen "seuraa-kaikkia-ohjeita-äläkä-koskaan-ajattele-itse-ihminen", hauska sellasen kanssa on töitä tehä neljä viikkoa :/

Soijatissit aion hankkia, sano kuka mitä vaan. Korjausleikkauksia muutenkin harkitsen. Hämmästyttää miten jotku melkeen suuttuvat jos mainitsen leikkelyhaaveistani, edellisen blogin takia tuli muutamia sähköposteja jossa mainittiin että oon 21 ja typerä, mun täytyy odottaa. Mitä vittua? Jos mä oon 21 vuotta ollu ruma, niin emmä jaksa enää toista 21 vuotta odottaa, nyt alkais oleen aika tehdä asialle jotain.
Toinen oli että mun pitäis ajatella, kuluttaa rahat johonki muuhun ja nauttia elämästä. On sellanen vähän hankalaa jos joka aamu inhoaa omaa peilikuvaansa, jos meikillä ei saa vikoja piiloon ja jos oma naama tosiaan muistuttaa norsunvittua. Phah.

Pitäis kuulemma alkaa vaan treenaamaan, niin sit mä olisin hyvännäkönen. Paskat, vaikka kuinka normaalipainonen oon joskus ollu, niin samanlainen pallopää mä tuun aina olemaan, mun pään mallina ollaan tosiaan luomishetkellä käytetty keilapalloa. Sitä ei lenkkeily tai salilla käynti millään pysty muuttamaan. Ei salilla käynti tee mun tisseistä isompia, ei mun huulista isompia, ei saleilu anna mulle kevyttä kasvojenkohotusta, eikä korjaa mun arpisia polvia. Ei saleilu fiksaa mun pylleröä, eikä mun käsivarsia, ei se poista tota arpeä mun kädestä, eikä se korjaa tota punasuutta mun naamassa. Läskithän se lenkkeily ja saleilu tosiaan poistaa, siitä olen täysin samaa mieltä, mutta kauniimmaksi se ei ihmistä tosiaan tee. Kyllä rumat ihmiset on rumia, paino ne sitten 50, 80, 150 tai 250kg.

Moni mailissaan totes että oon nätti ja mun ei kuulu mitään leikkelyhaaveita elätellä. Typerää tollanenkin. Ei mua kovasti enää kiinnosta mitä muut mun ulkonäöstä ajattelee. Jos sitä on koko elämänsä saanut kuulla olevansa ruma, niin tottakai se päähän iskostuu, enää ei kiinnosta mitä muut ajattelee, nyt pitää vaan korjata kaikki viat jotta ittelläni olis edes jotenki hyvä olo kropassani, että jaksaisin kattella itteäni ja ajatella edes joskus positiivisesti.
En ymmärrä ollenkaan miten plastiikkakirurgia voi herättää niin paljon negatiivisia tunteita, päivittäin ihmiset itseään leikkauttavat, minä vain haluan olla yksi heistä, yksi joka ehkä pystyy korjauttamaan itsensä.

Tuli mieleen luokkajuhlat. Miten hauskaa meillä oli, ja miten outoa olikaan juhlia ja heilahdella luokan kera. Jotkut sitä tuntee paremmin, ja toisiin ei oo edes halunnut tutustua, onneks suurin osa niistä joihin mä en oo halunnu tutustua, tajus jättää tulematta. Ei ois ollu kivaa istuskella syömässä kimpassa ja yrittää väkinäisesti keksiä jotain keskustelunaihetta. Niin, kumminki, oli yllättävää miten paljon toisista paljastu kun ne oli vähän juoneet. Vähän pelottavaakin tietää niin paljon toisista, mun mielestä kaikki meni hyvin ennenkin, mä olisin hyvin voinut elellä ilman suurinta osaa niistä tiedoista jotka sinä perjantaina keräilin.

Mä en usko että "annan mennä" ihan niin paljoa alkoholin vaikutuksen alaisena, jotenkin rajotan itseäni sillonki, takaraivossa on aina sellanen mukava ajatus, "läskit ei tee itseään näkyviksi, eikä läskien kuulu olla huomion keskipisteenä", vaikka tiedän että voisin vähän rentoutua, ja olla oma itsenikin. Mä viihdyn hyvinkin näkyvänä ja omana itsenäni, mutta sellanen uskallan olla nykyään tehdä vain ja ainoastaan kotona, ja joskus ja jouluna muutaman ystävän seurassa. Ehanaa kerrassaan.

Täällä on jo yli viikon ajan ollu helevetin kuuma. Päivisin tossa parvekkeella (suoraan auringossa) on mukavat 32-38'c lämmintä, ei oiken tee mieli käydä tupakoimassa. Tulee sellanen olo että kuolee minuutissa lämpöhalvauksen. Huhhuh. Muutenki kesä alkanu jotenki ihan liian aikasin. Metsät on jo täynnä sini- ja valkovuokkoja, leskenlehtiä, ja kaikkia muita kukkia. Ruohot vihertää jo aika mainiosti ja puut alkaa heräämään taas henkiin.

Toisaalta mukavaa, kesäihminen kun oon, mutta toisaalta ahdistavaa. Pitääkö sen kesän iskeä jo nyt? Mulla on aina alkukesästä sellanen kamala unihärö-jakso, sellanen ihmeellinen olo kokoajan, en saa unta iltasin ja mietin kaikkea vähintäänkin typerää. Tulee jotenki sellanen olo että mikä oikeus mulla on nukkua, ku linnutki on öisin hereillä. Lintujenkin pitää olla varuillaan ja valppaana, ne ei oo koskaan hiljaa. Kuka sanoo että mulla on joku erikoinen etuoikeus nukkua yöni hyvin ja nauttia jännittävistä unista.

Praktiikkaan pitäis pian raahautua, mutta ei kiinnosta edelleenkään. Mua vituttaa jo valmiiks sen ohjaajan meikkaamaton vääntelehtivä naama. Mua vituttaa miten näytti siltä, että sen piti kovalla työllä muotoilla ja ajatella jokainen lause minkä se suustaan ulos päästi, mua vituttaa miten se ei itse nähnyt kuinka kammottavan säälittävä se on. Naurettava olen itsekin, mutta silti, rajansa kaikella.