Roskiin.

Työnnä se puhelin pylleröösi. Niin mun tekee mieli tekstailla sille. Mä haluan huutaa ja hakata sen.

Ystäväinen kenen kanssa tossa aiemminkin riitelin ärsyttää nyt kovasti. Ei oltu nähty vuoteen ku menin käymään Suomessa. Olin ihan rikki tuffan takia, tahdoin juttuseuraa ja olla vaan ystävän kanssa. Ajattelin että ei meidän tarvitse edes tehdä mitään ihmeellistä, mutta olis niin hauska kuulla mitä kaikkea se on duunaillut, miten sillä ja sen poikaystävällä menee etc etc. Ajattelin että käytäis kaffittelemassa ja rannalla. Vitut. Ystävällä ei ollut ollenkaan aikaa, se tuli yhtenä iltana pariks tunniks heilahtamaan, ei voitu oikeen jutella mistään ku puol sukua oli saman katon alla, ja muuten hänellä ei ollut aikaa, paitsi lähtö-sunnuntaina olis ollu, vartin verran.

Olin tosiaan ihan hajalla koko tuffa-tapahtumasarjasta, miten se on niin huonossa kunnossa, ja miten mummukin on kuihtunut kauhiasti. Ajattelin että on ihana päästä heilumaan ystävän kanssa. Juttelemaan. Kuvittelin ehkä jopa saavani jotain tukea.
Lähtöpäivänä vitutti ystävän ihme käytös niin perkeleesti, että ajattelin antaa olla. Tuntuu että meidän välillä on liikaa riitoja, ei niitä saa edes selvitettyä, ei siitä mitään tule. Vituttaa miten se sano mulle suoraan että sitä ärsyttää kuulla kun mulla menee hyvin koulussa tai parisuhteessa, koska siitä tuntuu sillon että se ei oo yhtä hyvä kuin mä, että jos mulla menee hyvin tai jos mä saavutan jotain, ystävä ajattelee että se on siltä pois. Miten kukaan voi miettiä sellasta? Saatana. Ajattelen vieläkin miten se lupautu mun kaasoks, mä innoissani ostamaan sille vaatetuksen ja kengät, ja pari viikkoa ennen häitä neiti ilmottaa ettei kiinnostakaan. Mun paras ystävä teki niin. Hämmästyttävää.

Kumminki. Ajattelin ilmotella että soli siinä, mie en enää jaksa ihmetellä ja surkutella. Kaikki käänty mun viaksi. Mä oon outo, ihmeellinen, vihanen tyhmistä asioista, enkä tietenkään ymmärrä. Sanoin ymmärtäväni sangen hyvin ettei häntä kiinnosta viettää aikaa kanssani ja että ei kiinnosta yrittää sen vertaa aikataulua raivata että voi ystävän kanssa edes jonkin aikaa heilahdella. Sanoin myös ymmärtäväni että kun yritetään jutella sillä ei oo kiva olo, sen näkee siitä, sen täytyy tosissaan yrittää. Emmä halua että sen täytyy yrittää olla mun seurassa. Vittu. Outoa miten ihmiset muuttuu.

Me ollaan oltu ku paita ja persaus kakarasta lähtien. Sen jälkeen ku muutin Herrakkeeni kanssa yhteen, kaikki muuttu. Se loukkaantu jos halasin miestäni. Sen mielestä sinkkuus oli varteenotettava vaihtoehto, ja kun sillä oli juuri mennyt poikaystävänsä kanssa poikki, olisi munkin pitänyt vissiin olla yksin. Mä en oo ikinä ollu mielestäni ns. ärsyttävä parisuhdeihminen, sellanen että mun on pakko selvittää kaikki herran kautta, että en voi tehdä päätöksiä itse, enkä käy missään ilman herraa. Maailma on edelleen mun takapiha, eikä herrani rajota mun tekemisiä. Hyvin pärjään muutaman kuukauden ilman herraani ja mielelläni lähden bailahtelemaan, matkustelemaan, ostoksille tai mitä vaan, kaveriseurassa. Ihmttelen tosiaan miten musta tuli niin kamala kun herrani kanssa yhteen muutin. Mikä muuttu niin hirveästi? Edelleen toteutan ja toimin.

Kumminki, tuli ystävältä sitte viestiä että pallo on nyt mun hallussa, mun täytyy korjata ja selvittää jos jotain haluan, jos haluan olla ystävä, mun täytyy toimia. Mä loukkasin sitä koska sanoin että se ei yritä, kun sanoin etten jaksa olla väleissä jos kaikki on niin vaikeaa. Nyt ei kiinnosta. Ei ollenkaan. Vituttaa ja itkettää että välit voi hajota näin mutta emmä oikeen jaksa enää. On kuin me puhuttais eri kieltä. Kaikki on aina väärin. Mä en taaskaan näe tehneeni tai sanoneeni mitään tyhmää, mutta pallo on silti mulla.
Vitun pallo.