Loma, tule jo...

Sain viimein tietaa lomani ajankohdan, joka on valitettavasti pari viikkoa myohemmin, kuin mita alunperin toivoin. No, elokuussa joka tapauksessa paasee kaymaan rakkaassa kotimaassa. Joka ei koskaan ole niin rakas kun itse siella oleilen. On se kumma, miten ihminen aina kaipaa sita, mita ei saa. Talla kertaa tosin menen Suomeen vain viikoksi, ja tiedan jo mita se tulee olemaan. Ryntailen paikasta toiseen yrittaen nahda kaikkia tarkeita ihmisia (joita on PALJON) enka sitten ehdi lepaamaan/rentoutumaan/keskittymaan keneenkaan. Loman jalkeen tuntuu, etta se oli aivan liian lyhyt eika halua menna takaisin toihin. (siis tama asenne minulta, joka olen aina yltiopositiivinen. nyt taitaa todella vasyttaa/kyllastyttaa/ahistaa. asiaan vaikuttaa myos uuden tyovuorolistan saaminen. taas ylitoita vapaiden sijaan. eika juuri yhtaan vapaa-aikaa vaimon kanssa. ei kohta enaa jaksa.)
Ei ne yovuorot taida sittenkaan sopia minulle. Ei se yovalvominen, mutta paivanukkuminen. Aina kun nukun paivalla, heraan jotenkin pollahtaneena ja huonolla tuulella. Mista lie johtunee. Viela kaksi yota ja sitten perati kolme vapaapaivaa (pitaisi olla nelja vapaata neljan yovuoron jalkeen. mutta yllatys yllatys. ylitoita.)
Jospa yrittaisi viela torkkua hetken, ennen kuin vaimo tulee kotiin. Han ainakin aina osaa piristaa jo pelkalla olemassaolollaan.

Ajattelen sinua niin kovasti
Etta tunnen ihosi ihollani
Melkein
Tunnen tuoksusi ymparillani
Melkein
Koko kehollani
Kaipaan sinua

Kirjoitettaessa soi kamppiksen aanekasta puhelinkeskustelua ("I LOVE YOU!")