Mies yritti kuristaa mut. Huusi samalla, mun korvat oli hajoamassa, kaikki oli sumuista ja sekavaa. Mä en viitsinyt edes laittaa vastaan, Christoffer sai repiä sen pois mun päältä. Mun oli vaikea hengittää, ja mä vaan tuijotin kattoa. Idiootti. Minä ja mies, me ollaan idiootteja.
Muka-rakastetaan toisemme hajalle. Mä en uskalla, enkä halua, ja mä oon tuhonnut sen, sen persoona on hävinnyt ja se inhoaa itseään. Mä olen hajottanut sen. -Pakkasin taas matkalaukkuni ja lähdin Richien luo. Emmä jaksa sellasta touhua enää. Aika paljon voin ottaa vastaan, mutten ala kenenkään nyrkkeilysäkkinä toimimaan, en enää. Mä en osannut edes itkeä jälkeenpäin, mua ei kiinnosta enää. Se sanoo että se rakastaa, mutten mä voisi ikinä yrittää tappaa ihmistä josta välitän niin paljon. En ikinä.
Mä istuin junassa koiran kanssa, kuuntelin musiikkia ja mietin, tätä tilannetta, mun elämää yleensä, ja että mitä mä mahdan haluta. Tilanne on päin vittua. Avioero, uus mies jo löytynyt (mikä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiin), sen kanssa mä oon oksettavan iloinen ja hetkittäin ällöttävän onnellinen. Mä oon muuttamassa, pelottavaa. Mä oon nyt melkein 4 vuotta asunut kimpassa, kauhea muutos. Alan taas opiskelemaan, mikä on sinänsä jännittävää, mutta toisaalta taas pelottavaa, mä oon jotenkin niin ärsyttävän epävarma just nyt.
Maanantaina käytiin vaate-ostoksilla, ja mä löysin jopa mahtavia Frank Dandyn alkkareita, ne oli niiiin rumanhienoja, että mun oli pakko ostaa muutamat. Piknik, ja tietenkin päädyttiin metsään painimaan. Mä kiljuin syksyn meidän niskaan. Se oli niin upeaa että sen ajatteleminen ahdistaa.
Mies soitti kun olin kokeilemassa valkoista mekkoa. Mulle tuli mieleen meidän häät. Mun mekko oli tosin kulta-peessi, mutta kumminkin. Mä esitin onnellista, omissa häissäni. Luulin todennäköisesti että oon onnellinen, tyytyväinen ja iloinen, mutta nyt kun mietin, mä olin taas jossain sumussa, vaan menossa eteenpäin. Piti vaan päästä senkin juhlan yli, jatkaa. Mies halus tietää millon oon tulossa kotiin. Mä halusin sanoa että mulla ei enää ole kotia, se on vienyt multa mun ainoan turvallisen paikan. Nyt mä yritän löytää turvaa ihmisistä. -En tiedä. Ensviikolla. Ehkä.
Mä halusin repiä mekon päältäni ja sanoa miehelle että mä vihaan sitä. Se on energiavaras. Sammutin puhelimen ja menin katsomaan millasia farkkuja Richie oli löytänyt. Mun oli pakko imeä siitä elämää, pukukopissa, niin että tällä kertaa sen jalat tärisi.
Eilen oltiin taas seikkailemassa Ikealla ja kaupungilla, Richie halus yllättää mut. Oli yllätystä kerrakseen kun se otti mut Ikean takana, kisko mut Jyskin sänkyosastolle ja teki asioita jotka on kielletty joissain osavaltioissa jenkkilässä. Se "oikea" ylläri oli kumminkin söpö. Se oli varannut paikat sinkkuelämää-leffaan, nyt ennen kun se häviää teattereista kokonaan. Mä oon halunnut nähdä sen, mut en oo vaan ehtinyt elokuviin. Se oli ostanut appelsiini festikset, banaanilastuja ja suklaapähkinöitä. Se silitteli mua koko leffan ajan, veti mua kainaloonsa, kuiski mun korvaan, pussas mun leukaa ja mulla oli sellanen olo että haluan hävitä. Hävitä sen kanssa. Sellanen älytön olotila, mulla melkein liian hyvä olo, en tiennyt taaskaan mistään mitään.
Perjantaina me lähdetään Göteborgiin, hotelliviikonloppu siellä. Me ollaan menossa museoihin, huvipuistoon, yhteen kylpylään ja ulkoilemaan muutaman kaverin kera. Se ehdotti että enskuussa, kun mulla on synttärit, lähdettäis yhdessä ulkoimaille. Se haluaa olla mun kanssa. Richie haluaa mut. Mä oon jotenkin niin yllättynyt etten tiedä mitä sanoisin. Oon tyytyväinen, mutta samalla vittuuntunut. Jahti on päättynyt, mulla on jano.