Born a dog, died a gentleman.

Kamala yö ja vielä kamalampi aamu. Mä luulin olevani hullu ja soitin psykologille. Epäilin että mä en oo ollenkaan normaali. Miten mä voin ottaa koiran menetyksen näin raskaasti. Mä itkin suurinpiirtein koko hela yön. Jossen hereillä ollessani, niin unissani.

Brittis, mun psyyketohtori sanoi mun olevan normaali. Koirat on perheenjäseniä.

-Kyllä mä oon tän kokoajan tienny. Ossi on super-tärkeä, tai no, se oli super-tärkeä. Karvaisin perheenjäsen koskaan. Rakastetuin pallero ja fiksuin mönkijä. Ihana komposti.

Heräsin ja lahosin uudestaan. Mun aamut on aina olleet vähintäänkin spesiaaleja. Läähättävä koira joka työntää pitkän nokkansa mun korvaan, kiljasee ja juoksee ympäri huonetta, perse heiluen ku viimistä päivää. Halauksia ja pusuja. Lisää pusuja. sitte laittamaan herran ruoka valmiiksi. Ulos heti aamiaisen jälkeen. Heitä keppejä. Juokse, hypi, naura, pussaa. Kotiin. Vanha on väsynyt ja nukkuu kun mä laulan suihkussa.

Ammut näyttää nyt kovin tylsiltä, yksinäisiltä ja kylmiltä. Päivät vaikuttaa mitättömiltä ja illat tyhjiltä. Yöt menee yksin pimeässä. Hassua, miten vasta tän menetyksen jälkeen mä ymmärrän kuinka suuri osa elämää Ossi oli. Se teki arki-päivästä pienimuotoista juhlaa. Rakasti ja rakasti lisää. Se ei pyytänyt mitään. Halus vaan olla lähellä, mukana, rakastettu.

Mä en varmaan ikinä unohda miten se nukahti mun syliin. Koko perhe sen ympärillä. Se sai kaiken huomion, ihan loppuun asti.