Haluan.

Pärse hajoamispisteessa. Onnistuttiin taas tänään. Olin istahtamassa tuolille ja istahdinkin laatteelle. Hurmaava näky. Kiroileva plussapalleroinen joka pitelee pärseestään kiinni ja kävelee ympäri mutsin kämppää karjuen kaikille jotka samaan huoneeseen sattuivat. Häntäluu pikkasen kipiänä.

Huomenna klo 12 pitäis palauttaa essee MS-taudista ja hoito/lievitys keinoista. Mä oon kirjottanut jopa yhden lauseen verran tekstiä. Helppo tehtävä mutta ei kiinnosta. Ei ollenkaan.

Soittelin mummulle tänään ja se sano ettei tuffa tosta enää parane, pikkuhiljaa kuihtuu pois, hyviäkin päivä, tai jopa kuukausia voi toki vielä olla, mutta sen kroppa lakkaa toimimasta pikkuhiljaa. Mun tarttis lähteä sitten Poriin enskuun lopussa ja olla siellä auttelemassa mummua ja tuffaa nelisen viikkoa. Haluan mennä. En silti voi kuvitella viettäväni 24/7 niiden kanssa, tarvii päästä ulos heilumaan välillä. Aivojen täytyy saada hengähtää. Tiedä miten sellasta surua silti edes yksin kestän, herra ei pääse mukaan, ja ei mulla oo enää yhtään kavereita tai ystäviä Porissa, ainoat ketkä tunnen on mummu ja tuffa. Vitut mä yksin alan Porissa heilumaan. Muutenkaan pahemmin tykkää koko kaupungista. Tuo mieleen vaan huonoja muistoja. Olis kiva jos mummeli ja tuffake asuis Turkusessa tai Helsinkissä, siellä olis kavereita ja tuttujakin.