Kukaan ei rakasta sua.

Isä soitti. Mä ihmettelin että miksi. Me ei olla oikeastaan missään tekemisissä. Viimeks kun puhuttiin niin mä sanoin sille asioita joita en edes kadu.

Mä sanoin että se ei ole ikinä ollut mun isä, eikä tule olemaankaan. Että se on huono ihminen, ja kukaan ei oikeasti välitä siitä. Että sillä on ollut 23 vuotta aikaa rakentaa edes jonkinnäköistä isä-tytär-suhdetta, mutta se on vaan tuhonnut kaiken, joten mä en halua olla missään tekemisissä. Että se saa mut voimaan huonosti. Mä sanoin että kukaan ei rakasta sitä, ja että kun se kuolee, ei kukaan, ei yksikään ihminen maapallolla tule kaipaamaan sitä. Että mulla ei ole sitä ikävä, enkä ole tulossa Suomeen käymään. Se sano että se on äidin syytä, siis se että se ei ole voinut olla hyvä isä mulle.

Mä nauroin. Äiti hankkiutui eroon sekopäisestä psykopaatista. Mä olisin todennäkösesti aika huono ihminen jos olisin isäni kanssa asunut. Sitäpaitsi ei äiti ole ikinä, ei siis ikinä estänyt isää ottamasta muhun yhteyttä, äiti ei ole edes puhunut siitä idiootista mitään pahaa, ennen kun mä itse huomasin millanen kusipää mun isä oikeasti on. Äiti halus että mulla ois ollut isään hyvät välit, mutta eihän siitä mitään tullut.

Mun isä ei ole koskaan iloinen toisten puolesta. Se on vaan vahingoniloinen. Se ei naura niin että se itkee, se nauraa kun se näkee uutisissa kuolleita ihmisiä. Se ei näytä minkäännäköisiä tunteita. Se valehtelee, varastaa ja pettää. Se ei osaa auttaa, eikä sanoa mitään positiivistä keenestäkään, se potkii ja haukkuu. Se on ihmisraunio.

Nyt se soitti, sano että hää kuljeskelee pihalla ja miettii, ottaa oluen. Mä kysyin että miks se soittaa.

Mun isä täyttää tänään 50. Se on kotona vihaisen vaimonsa ja kahden pilatun lapsen kera. Vaan sen äiti on käynyt onnittelemassa. Ne on tehneet kakkua ja siivonneet, mutta kukaan ei tule. Mun isä kuulosti jotenkin säälittävältä ja epätoivoiselta. Mun sydän oli hajoamassa.
Se yrittä nauraa ja jutella, mutta ei siitä mitään tullut. Meillä ei ole mitään puhuttavaa, me ollaan liian kaukana toisistamme, meidän välissä ei ole vaan Ruotsi, vaan ihan helvetisti muutakin. Mä olen katkera ja vihainen. Mä onnittelin, mutta vaan koska se ilmoitti synttäreistään, mua ei oo vuosikausiin kiinnostanut koko ihminen, ei merkkipäivät eikä yleensäkään mikään mikä liittyy siihen "ihmiseen". Oltiin hiljaa ja mua vitutti. Miks sen pitää pilata mun päivä. Miks mun tarvii tuntea.

Mua itkettää ja ahdistaa. Mä sanoin että en välitä, enkä ikävöi, mutta valehtelin. Mä haluan isän. Mä haluan pystyä antamaan anteeksi, mä haluan jotain hienoa ja rakasta. Mun käy sääliksi mun isää. Mun sisällä on niin paljon tyhjää ja jähmeää. Vittu. Mä haluan isän, mä haluan unohtaa. Mä haluan että mulla olis edes yks hyvä muisto omasta isästäni, jotain joka sais mut hymyilemään. Mä haluan olla jotain tärkeää omalle isälleni. Mä haluan että se sanois jotain, vittu jotain joka sais mut tuntemaan. Jotain mikä sais mut iloisen haikeaksi ja kaipaamaan oikeasti.

Mulla on ikävä kummitusta, jotain jota ei ikinä ole ollut olemassa. Mä luulen kaipaavani isähahmoa, jotain turvaa. Mulla ei koskaan ole ollut isää. Ei yhtä ainoatakaan mieshenkilöä mun elämässä, ei sellasta johon voisi oikeasti luottaa.