Myrkkyä.

Vihastuttaa. Ei tee mieli edes paneskella. Enkä runkatakkaan. Läheisyys jotenkin oksettaa ja kosketus saa ärtymään. Jotenkin kumminkin tekee mieli seksiä, muttei mitään normaalia. Taas sangen väkivaltainen olo. Sellanen olo että haluan olla yksin, mutta silti ihmisten keskellä. Haluan mahdollisimman kauas herrasta, mutta samalla haluan rakentaa majan sen sydämeen, olla siellä loppuelämäni. Piilossa ja turvassa. Niin lähellä. Hämmästyttävää. Mä oon niin vihanen. Vihanen itselleni, herrakkeelle, eräälle "ystävälle" ja eniten maailmalle. Mä koen olevani höynäytetty. Koko sana "höynäytetty" ärsyttää mua. Se on jotenkin niin kuvottava ja vanhanaikasen ahdistava. Phah.

Vittu. Mä oon kaikesta huolimatta, aina, höynäytetty, naurettava, lapsellinen puupää. Mä luotan ja uskon, vaikken uskalla, niin silti. Yritän ja haluan, mutta mitään en saa. Tuntuu että ainoa mitä yrittämisestä saa, on sen saatanan papukaijamerkki. Koskaan en tavoitteitani saavuta. Haaveet eivät toteudu ja kaikki tuntuu turhalta. Kaikki on jotenkin turhaa ja tyhjää. Mitätöntä. En tietenkään puilla paljailla elele, ja joidenkin mielestä mun asiat on jopa hyvin, mutta miksi mä en osaa arvostaa niitä hyviä asioita, miksi en osaa olla onnellinen vaikka mun pitäisi olla? Miksi en osaa antaa anteeksi ja unohtaa? Miksen uskalla elää ja toteuttaa, olla oma itseni, kuuluva, räiskyvä, seksikkään typerä koomikko, joka ei häpeä mitään? Perkele.

Millon helvetissä tää olo menee ohi? Mitä mun pitää tehdä? Miksi en oo mihinkään tyytyväinen? Miksi en pääse vanhoista asioista yli? Miksi olen vihanen kokoajan, tajuan että siitä ei ole mitään hyötyä. Miksi olen katkera? -Ei se kerran mitään muuta, ja vahingoittaa vaan mua. Miksi en tajua?